25. huhtikuuta moni hieraisi silmiään, kun Helsingin yliopiston hallituksen tiedote tavoitti yliopistoyhteisön: uudeksi rehtoriksi seuraavalle viisivuotiskaudelle oli valittu vuosina entinen bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan dekaani, kaupunkiekologian professori Jari Niemelä.

Muutamaa viikkoa aikaisemmin yliopiston hallitus oli päättänyt jatkoarviointeihin kutsuttavista ehdokkaista ja pudottanut kilpailusta tuolloin nykyisen rehtorin Jukka Kolan sekä vararehtori Sari Lindblomin. Tuolloin en nähnyt Niemelällä minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon, sillä nuo pudotukset vaikuttivat merkittävältä kannanotolta muutoksen puolesta.

Muutoshalukkuudesta kertoo paljon esimerkiksi se, miten saamani tiedon mukaan Kolan ja Lindblomin pudottua kisasta humanistisen tiedekunnan yksikkökokouksessa kaikuivat spontaanit aplodit. Samanaikaisesti nykyjohtoa julkisesti kritisoineiden hallitusten jäsenten sähköpostien on minulle kerrottu täyttyneen kiitosviesteistä.

Sähköposteja ei tänä päivänä lähetellä huvin vuoksi.

Outi Vaaralaa ja Liisa Laaksoa tukivat muutosprofiilin lisäksi myös sukupuoli. Helsingin yliopistolla ei ole historiansa aikana ollut vielä ainoatakaan naisrehtoria, ja lasikaton rikkominen tuntui deterministisen varmalta.

Ei siis ihme, että Niemelän valinta otettiin monissa pöydissä vastaan suurella ihmetyksellä. Miten hallitus päätyi juuri häneen?

Rehtorin valinnan ympärille syntyi kevään aikana poleeminen tilanne, jossa vastakkain olivat vanha ja uusi valta. Kuten Liisa Laakso blogissaan kirjoittaa: päätös henkilöityi ja se tehtiin Jukka Kolan ja hänen poisvalintansa välillä.

Niemelä on valintana ambivalentti – hän ei kuulu selkeästi Kolan linjan kannattajiin eikä vastustajiin. Dekaanina Niemelä ei suoranaisesti ihannoinut Kolan johdon linjauksia, muttei myöskään Outi Vaaralan tavoin merkittävästi kritisoinut niitä.

Niemelä sanoo haluavansa viedä Helsingin yliopiston maailman huipulle, mutta samanaikaisesti hän suhtautuu äärimmäisen vakavasti esimerkiksi Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportin esittämiin epäkohtiin yliopiston ilmapiirin karkeudesta.

On selvää, että ainakin ylioppilaskunnan järjestämässä rehtoriehdokaskyselyssä yleismaailmallista retoriikkaa viljellyt Niemelä on ollut jonkinlainen kompromissi. Kuten myös Laakso blogissaan toteaa: ”Hakijoiden ansioiden, johtamistaitojen ja sukupuolten tasa-arvon sijasta sitä [valintaa] näyttää ohjanneen kompromissin löytäminen hallituksen oman toimintakyvyn turvaamiseksi.”

Vaikka Niemelä onkin muodollisesti täysin pätevä rehtorin tehtävään, lienee tosiaan selvää, että lopullisen valinnan taustalla vaikuttivat muutkin, kuin vain meriittiin liittyvät tekijät.

Valintaprosessin päätyttyä Outi Vaarala kirjoitti blogissaan, miten hän ihmetteli kuinka vähän ”sosiaalisessa mediassa yliopistoväki, tai muukaan väki, otti kantaa meidän kandidaattien mielipiteisiin tai mielipide-eroihin tai toimintamalleihin tai esiintymistapaan.”

Juridisesti hallituksen suut eivät ole sidottuja kertomaan, tai olemaan kertomatta valintaprosessista, mutta vakiintuneen käytännön mukaisesti arkaluontoisia, henkilövalintoja koskevia keskusteluja ei referoida julkisuuteen.

Ratkaiseva hallituksen kokous on pöytäkirjan mukaan kestänyt neljä tuntia ja 19 minuuttia. On selvää, etteivät presidentti Tarja Halonen tai ylipormestari Jussi Pajunen ole istuneet melkein iltakymmeneen asti kokouksessa kahvia juoden ja kuulumisia vaihdellen. Valinnasta on keskusteltu iltaan asti, todennäköisesti myös äänestetty.

Miksi siis Niemelä? Kompromissi lienee saatavissa olevien tietojen valossa paras hypoteesi. Näyttävästi muutoksen puolesta kampanjoivat hallituksen jäsenistä ainakin yliopistonlehtori Thomas Wallgren sekä professori Jukka Kekkonen. Hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen vuorostaan esitti orastavaa kritiikkiä maaliskuussa yliopiston vuosijuhlapäivässä pitämässään puheessa yliopistojen tehokkuusajattelua kohtaan sekä puolusti perusrahoituksen tärkeyttä. Suuri kysymys koskee myös yliopistoyhteisön ulkopuolisia edustajia ja heihin kohdistunutta lobbausta: on selvää, että eri etupiirejä kiinnostaa, kuka johtaa Suomen suurinta ja menestyneintä yliopistoa. Entä mitkä olivat yliopiston ulkopuolisten ja yliopistoyhteisön edustajien väliset suhteet valintaa tehtäessä?

Yksittäistä henkilövalintaa tai itse Niemelän persoonaa tärkeämpää lieneekin laajempi konteksti: kysymys siitä, mihin suuntaan yliopisto on liikkumassa. Viime vuosikymmenien tendenssi on ollut selvä: yliopisto on kriitikoiden mukaan ollut yhä enemmän ulkopuolisen ohjauksen ja rahoituksen piirissä. Tästä kielii myös vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki, jonka perusteella puolet hallituksen jäsenistä valitaan yliopiston ulkopuolelta.

Laajemmassa näkökulmassa koko valintaprosessi asettuukin osaksi pitkää valtakamppailua yliopiston suunnasta, joka kulminoitui päätökseen, ettei Jukka Kolaa valittu uudestaan rehtoriksi. Valtakamppailussa on ensisijaisesti kyse rehtoriehdokkaiden yliopistopoliittisista linjoista, jotka konkretisoituvat siinä, miten heidän mukaansa yliopiston pitäisi reagoida ulkoisiin paineisiin kuten esimerkiksi koulutusleikkauksiin ja opetusministeriön sekä elinkeinoelämän ohjaukseen.

Kärjistettynä toisessa vaakakupissa ovat ulkoiset paineet tehokkuudesta ja tutkimuksen tuottavuudesta ja toisessa vaatimukset yliopiston demokraattisuudesta ja tieteen vapaudesta.

Niemelän valinta osuu kahden koulukunnan väliin – ja juuri siksi se on niin mielenkiintoinen. Siitä mihin suuntaan yliopisto on liikkumassa, saamme varmasti osviittaa lähitulevaisuudessa.

Paljon riippuu myös vararehtorien valinnoista. Paikkoja tavoittelevat muun muassa aiemmin mainittu Sari Lindblom sekä yliopistolain avaamista vaativa, nykyisen yliopistopolitiikan kriitikkona profiloitunut Heikki Patomäki. Jos rehtoraattiin halutaan heterogeenisyyttä, olisivat edellä mainitut ehdokkaat ainakin diversiteettiä ja diskurssia tuova parivaljakko. Näin keskustelua yliopiston tehtävästä voitaisiin jatkossa käydä monipuolisesti, avoimesti ja julkisesti.

Lisää aiheesta:

• Rauhaa! – Uusi rehtori Jari Niemelä ei halua tehdä lupauksia, mutta toiveen hän esittää: työrauha saisi palata Helsingin yliopistoon (31.5.2018)

Johannes Koponen ei muista, miten vuoden 2007 tienoilla muodostunut viestintää opiskelevien kaveriporukka sai nimekseen ”Median miehet”. Nimitys saattoi olla ryhmän itsensä tai jonkun ulkopuolisen heitto, mutta joka tapauksessa ”vitsikäs sellainen”.

Marraskuussa 2017 Tampereen yliopiston vierailijaprofessori, Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen veti Median miehiksi itseään kutsuvalle porukalle historiakierrosta, jonka aikana hän kertoi Leninin elämästä ja teoista vuosien 1917 –1918 Helsingissä. Lenin-luennoinnin jälkeen noin kymmenhenkinen seurue siirtyi leikkipuistoon kisailemaan radio-ohjattavilla autoilla. Tämäkin ohjelma oli porukan mielestä huumorilla järjestettyä.

Kymmenessä vuodessa porukka oli kuitenkin laajentunut läpi vuosikurssirajojen. Mukaan kutsuttiin ne, jotka opiskelivat viestintää Helsingin yliopistossa, olivat miehiä ja vaikuttivat jonkun jo mukana olevan mielestä ”hyviltä tyypeiltä”.

Noin kolmenkymmenen hengen yhteisö oli luonut salaisen Facebook-ryhmän, jossa oli opiskelijoiden lisäksi jo työelämässä merkittäviin asemiin päässeitä henkilöitä. Säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa järjestettiin tapaamisia, joihin kuului muuan muassa viikonloppumatkoja, kaljalla käymistä, saunomista ja urheilua. Alkuperäinen kaveriporukka oli laajentunut joukoksi viestintäalan ihmisiä, jotka tutustuivat toisiinsa vasta Median miesten kautta.

Vaikka mitään hyväveliverkostoa ei ollut ikinä tarkoitus perustaa, päätyivät Median miehet täyttämään akateemisen salaseuran tunnusmerkkejä – ja toisintamaan sukupuolittuneita valtarakenteita.

Kun sain tietää omien opiskelukavereideni olevan osa mieskerhoa, tunsin oloni petetyksi. Olin kuullut Pukkiritarikunnasta, Sitsimiesliitosta ja Keskiviikkokerhosta, mutta ajattelin, että tällaiset ”herrasmieskerhot” alkaisivat olla jo historiaa. Jopa salaseurojen mekka, teekkarikulttuuri, näyttää saapuvan pikkuhiljaa 2010-luvulle: Vuosikausia jatkuneen kritiikin, Lotta Aarikan keskustelunavauksen ja Marimekon painostuksen jälkeen Otaniemen Luolamiehet ilmoittivat tänä keväänä, että ottavat vappulehtensä toimitukseen myös naisia.

Miten on mahdollista, että itseään tiedostavaksi ja tasa-arvoiseksi kutsuvassa opiskelijayhteisössäni olikin salainen mieskerho?

Median miesten omat mielikuvat toiminnan salaisuusasteesta vaihtelevat. Kun Tuomas Heikkilä osallistui ensimmäistä kertaa ryhmän tapaamiseen vuonna 2014, hänelle kävi nopeasti selväksi, että salainen yllätysohjelma on olennainen osa kerhon kokoontumisia.

Viikonloppumatkan osallistujille kerrottiin etukäteen vain, että mukaan tulisi ottaa passi ja puku. Tallinnan-matkan ohjelma tehtävineen muistutti Heikkilän mukaan polttareita tai fuksiaisia. Hänen mukaansa salailu ulottui koko ryhmän olemassaoloon, eikä siitä ollut suotavaa kertoa ulkopuolisille.

Koponen on eri mieltä: hän ei ole pyrkinyt peittelemään Median miesten olemassaoloa tai toimintaa. Kaveriporukka on kuitenkin Koposen mielestä voinut ulospäin vaikuttaa eksklusiiviselta ja eräänlaiselta sisäpiiriltä.

Kun olin soittanut joillekin Median miehistä ja pyytänyt heiltä haastattelua aihetta käsittelevään lehtijuttuun, Koponen julkaisi viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö Media ry:n suljetussa Facebook-ryhmässä Median miesten yhdessä allekirjoittaman ulostulon. Tekstissä kerrottiin, että Median miesten olemassaolo on totta. Allekirjoittaneet tiedostavat, että he ovat toiminnallaan voineet tuottaa rakenteellista epätasa-arvoa.

Ulostulossa ja siitä seuranneessa kommentoinnissa käy ilmi, ettei kaveriporukka ”sellaisenaan” jatka. Nähtävästi Median miehet kokivat kuitenkin olevansa selityksen velkaa omalle opiskelijayhteisölleen.

Itseään vain kaveriporukaksi kutsuvien Median miesten laajuus ja historia eivät vertaannu lähes satavuotiaisiin liike-elämän tai teekkariyhteisön mieskerhoihin. Median miesten Facebook-ulostulo ja sen keräämät kommentit toistavat kuitenkin samoja perusteluita, kuin Lotta Aarikan kokoama excel-taulukko Otaniemen mieskerhoista:

Eihän tällä toiminnalla oikeasti ole mitään merkitystä – ei me täällä mitään työpaikkoja tai luottamustoimia jaeta.

Mutta me ollaan vaan tämmönen kaveriporukka, viihdytään yhdessä! Mites, pitäiskö pelkät miehistä koostuvat kaveriporukat kieltää?

On totta, että Median miesten tarkoituksena on ollut ainoastaan pitää hauskaa, eivätkä kaikki viestintää opiskelevat miehetkään ole päässeet ryhmään mukaan. Mutta kuten Aarikka kirjoittaa, tällainen toiminta ei ole vain sattumanvaraisen kaveripiirin tapailua, vaan yliopistoyhteisöön rajoittunutta, jokseenkin järjestäytynyttä toimintaa.

Vaikka Median miesten kesken ei jaeta työpaikkoja, syntyvien verkostojen merkitystä ei voi väheksyä. Myös ulostulossaan Median miehet mainitsevat syntyneet kontaktit ja ajatustenvaihdon. Heikkilän mukaan Median miesten kesken on ollut luontevaa keskustella esimerkiksi viestinnän alan töistä, koska ne ovat olleet sukupuolen lisäksi osallistujia yhdistävä tekijä.

”On ollut hirveän arvokasta, päästä kuulemaan muiden työtilanteista tai työnantajista rehellisesti, vähän epävirallisemmassa tilanteessa.”

Siksi minä en haluaisi olla se ihminen, joka kirjoittaa tämän jutun. Olisin paljon mieluummin Median mies, joka käy kaljoilla kurssisuorituksiani arvioivan, samaan kerhoon kuuluvan luennoitsijan kanssa. Tai Median mies, joka saunoo yhdessä sen toimituksen esimiehen kanssa, joka tekee päätöksiä hakemistani kesätyöpaikoista.

Nämä esimerkit ovat todellisia, eivät keksittyjä. Olen kateellinen siitä, että miespuoliset kurssikaverini ovat saaneet kahteen jälkimmäiseen minua paljon paremmat mahdollisuudet.

Pelkään, että leimaudun tämän jutun myötä vaikeaksi ihmiseksi, jonka kanssa ei haluta työskennellä. Siksi en ihmettele lainkaan, miksei kukaan ole aiemmin halunnut lähteä koettelemaan omia ystävyyssuhteitaan tai ammatillisia kontaktejaan nostamalla esille Median miesten ongelmallisuutta.

Useat haastateltavistani ovat sitä mieltä, että juuri viestintää opiskelevien miesten pieni määrä johtaa erityiseen yhteisöllisyyteen heidän välillään.

”Miespuolisten medialaisten kesken oli yksinkertaisesti mukava tavata ja käydä vaikka saunomassa”, yhteisessä ulostulossa todetaan.

Kukaan ei ole kieltämässä samansukupuolisten ihmisten ystävyyssuhteita. Minun on vain vaikea ymmärtää, mitä miessukupuoli on tuonut kerhon tapaamisiin.

Koponen esittää ajatuksen, jonka mukaan ainoa mies sekaporukassa voi tahtomattaan saada osakseen jonkinlaisen ”miehen roolin”.

”Ehkä porukassa, jossa on vaan kundeja, ei tarvitse samalla tavalla performoida miehisyyttä.”

Heikkilän mielestä Median miesten kesken ei tehty tai sanottu mitään, mikä ei olisi voinut ollut yhtä hauskaa seurassa, jossa olisi ollut myös naisia.

”Meillä ei ole ikinä ollut mitään seksististä läppää tai ’äijähommia’. Käydessämme ampumaradalla emme nähneet siinä mitään miehistä aspektia. Pikemminkin naureskelimme hieman sille machoilulle, mitä saimme palvelun osalta.”

Media ry:n Facebook-ryhmän keskustelussa esitetty ajatus siitä, että Median miehet voisivat avata ovensa kaikille sukupuolille, ei kuitenkaan saa kannatusta. Silloin toiminta muistuttaisikin paljon jo olemassa olevan ainejärjestön ja sen alumnikerhon vastaavaa.

Erityisesti Jussi Pullinen painottaa häntä haastatellessani kieltäytyneensä kutsuista tapahtumiin ja yhteisöihin, jotka vaikuttavat sukupuolen perusteella syrjiviltä.

Muutkin median miehet korostavat, että haluavat edistää sukupuolten tasa-arvoa. Jotkut heistä ovat aiemmin pohtineet, pitäisikö oman ryhmän sukupuoliaspektia tarkastella kriittisesti. Itsereflektio ei ole kuitenkaan johtanut tekoihin. Nyt alkanut keskustelu aiheesta on heidän mielestään tervetullutta.

Tunnistan tästä oman sukupolveni valveutuneet miehet, jotka pohtivat, miten olla varttumatta hyväveliverkoston naruja veteleviksi setämiehiksi. Samat miehet saavat kuitenkin ympärilleen mieskavereiden sisäpiirin jo ennen työelämänsä alkamista.

Omalta vuosikurssiltani kaksi opiskelijaa kutsuttiin mukaan Median miehiin. Vuosikurssilaiseni kävivät yhdessä tapaamisessa, eivätkä sen jälkeen halunneet osallistua toimintaan.

Mielestäni olisin ollut paljon hauskempi ja parempi jätkä kuin he kaksi yhteensä.

English version also available.

Kaikki on niin yksinkertaista.

Hetki jonossa, passin vilautus deskin toiselle puolelle, ja boarding-kortti on tulostettu 20 sekunnissa.

Laivaan pääsyä täytyy odottaa noin kymmenen minuuttia. Kun ovet avautuvat, kuljemme epämääräisessä jonossa käytäviä pitkin laivaan. Siellä kukin asettuu minne tahtoo. Jotkut suuntaavat kahville, toiset oluelle. Jotkut päättävät vain nukkua ikkunalauteilla.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua olemme määränpäässä. ”Arvoisat matkustajat, saapuminen Tallinnaan viivästyy 10–15 minuuttia satamaliikenteen takia”, laivanlaajuinen kuulutus kertoo.

Syysmyrskyn nostattamat, lukemattomina kiemurrelleet vaahtoavat käärmeet ja nelimetriset aallot eivät matkaa hidastaneet.

Myrskysäälläkin noin 80 kilometrin matkan perustavin ominaisuus on sen tylsyys – ja tarkoitan tätä vain positiivisessa mielessä. Tallinnan ja Helsingin välillä kulki vuonna 2017 yhdeksän miljoonaa matkustajaa. Sen ansiosta Helsinki oli viime vuonna maailman vilkkain matkustajasatama.

Tallinnassa maihinnousu tapahtuu hetkessä. Parisataa metriä käytäviä, yhdet portaat, ja voilà, olen kaupungissa. Pienin variaatioin sama toistuu Helsingin päässä.

Herää aito kysymys: miksi asiat eivät voisi olla näin tylsiä ja yksinkertaisia myös muualla?

Niin kuin esimerkiksi Välimerellä, vaikkapa Tunisian ja Sisilian välillä. Sisilian kanaali on 150 kilometriä leveä, mutta sen yli kulkee vain muutama lautta viikossa.

Mitä jos Sisilian kanaalin yli kulkisi yhdeksän miljoonaa matkustajaa vuodessa? Ja mitä jos turvapaikanhakijat voisivat kulkea mukana? Mitä jos heidän maihinnousunsa olisi yhtä yksinkertaista kuin minun maihinnousuni Tallinnassa?

Ainakaan silloin merelle ei kuolisi tuhansia ihmisiä. Vuonna 2018 Välimerellä oli lokakuun puoleen väliin mennessä hukkunut noin 1800 turvapaikanhakijaa tai muusta syystä meren yli lähtenyttä.

”Autetaan ihmisiä siellä, missä he ovat”-argumentti ei toimi.

Vähemmän kuolleita, erinomaista. Lisäksi Jussi Halla-ahon (ps) pitäisi olla iloinen: kansalaisjärjestöjen pelastusaluksia ei tarvitsisi enää päästää satamiin, koska ihmissalakuljetukselta katoaisi pohja. Pelastusaluksilla ei olisi enää tehtävää.

Halla-ahon ilolle olisi toinenkin syy: ”humanitaarinen maahanmuutto” voitaisiin vihdoin lopettaa.

Suomen mahdollisesti seuraava pääministeri Antti Rinne (sd) sanoi syyskuun alussa Ilta-Sanomien haastattelussa, että ”vastuutonta on se, että ’rajat auki’ ja kaikki tervetuloa”.

Rinne teki haastattelussa niin sanotun olkiukon, jonka kimppuun sitten kävi. Tosiasiassa kukaan ei ole vakavissaan ehdottanut avoimia rajoja.

Maahanmuutto, uhka. Erityisesti vääränväristen ihmisten maahanmuutto. Näin Suomessa on taas viime aikoina ajateltu.

Syyskuussa Yle kuvitti puolueiden maahanmuuttonäkemyksiä kartoittaneen jutun rasistisesti. Valkoisten puoluejohtajien kasvokuvien väliin oli aseteltu mustaan niqabiin pukeutunut ruskea nainen aivan kuin tämä kuvaisi yleisesti maahanmuuttajia, ”niitä toisia”. Kuvitus muuttui vain oudommaksi, kun luki itse jutun: niqabista ei puhuta mitään, mutta burkan mahdollista kieltämistä puoluejohtajilta oli kysytty. Kuvitus vaihdettiin myöhemmin.

Lisäksi Yle kysyi puolueiden puheenjohtajilta, pitäisikö koululuokissa olla yläraja maahanmuuttajille tai maahanmuuttajien lapsille. Hirvittävä uhka nämä maahanmuuttajat ja maahanmuuttajien lapset – ainakin jos he ovat vääränvärisiä!

Uhkia ja vaaroja. Pakko suojautua. Pelkkiä kustannuksia Suomelle. Eivät vääränväriset maahanmuuttajat saa edes töitä.

Mitä jos Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan tulevia ihmisiä kohdeltaisiin kuin ihmisiä? Mitä jos heitä ei ahdettaisi esimerkiksi Lesboksen saaren siirtolaisleirille yrittämään itsemurhaa? Lääkärit ilman rajoja -järjestön Luca Fontana kertoi elokuussa Britannian yleisradioyhtiölle BBC:lle, että jopa 10-vuotiaat lapset ovat yrittäneet riistää henkensä leirillä.

Mitä jos – Herra varjele – Pohjois-Afrikan ja Euroopan välinen matka olisi yhtä helppo tehdä kuin päiväreissu Helsingistä Tallinnaan? Mitä jos kaikki rajat olisivat yhtä helppoja ylittää?

Ainakin sellaiseen maailmaan pyrkiminen on moraalinen velvollisuutemme, sanoo yhdysvaltalainen toimittaja-kirjailija Ryan Avent.

Hän on kirjoittanut kehutun, vuonna 2016 ilmestyneen kirjan The Wealth of Humans: Work, Power, and Status in the Twenty-First Century. Lisäksi Avent on niin sanotusti erittäin vaikutusvaltaisen The Economist -talouslehden senior editor ja yksi taloustiedettä käsittelevien Free Exchange -kolumnien kirjoittajista.

Aventin kirja on kattava journalistinen ja uusimpaan tutkimukseen nojaava katsaus kolmanteen teolliseen vallankumoukseen, joka on paraikaa käynnissä.

Digitaalinen teknologia mullistaa talouden ja työnteon kauttaaltaan, tulevaisuudessa työn tekevät robotit ja niin edelleen. Tärkeää, mutta Aventin kirja erottuu muista samaa aihetta käsittelevistä siinä, kuinka vakavasti se ottaa digitaalisen vallankumouksen haitat. Miten yhteiskunnat selviävät käynnissä olevista teknologista muutoksista, jotka ovat ainakin yhtä suuria kuin 1800-luvulla?

Vastaus lyhyesti: koko yhteiskunnan miettimisellä uusiksi. Tuo mietintä tarkoittaa myös sitä, mihin minkäkin yhteiskunnan rajat ulottuvat ja kenelle nuo yhteiskunnat kuuluvat.

Moraalinen velvollisuus avoimiin rajoihin pyrkimisestä syntyy hyvin yksinkertaisesta havainnosta.

”Synnyinpaikallamme on valtava merkitys, eikä kellään meistä ole mahdollisuutta päättää sitä”, Avent sanoo sähköpostilla tehtävässä haastattelussa.

”Ne meistä, jotka syntyvät rikkaisiin maihin, eivät päädy maailmanlaajuisesti verrattuna rikkaiksi siksi, että olisimme parempia ihmisiä kuin muualla syntyneet. Meitä vain lykästi: meillä oli onnea saapua maailmaan paikoissa, joissa ponnistelu ja kekseliäisyys palkitaan ja joissa jopa köyhimpien perheiden elintaso on paljon korkeammalla kuin suuressa osassa maailmaa.”

On vain oikeudenmukaista jakaa onnenkantamoisen tuottamat hedelmät niiden kanssa, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita, Avent sanoo. Demarit olisivat joskus voineet kutsua tätä solidaarisuudeksi.

Sillä onnesta todella on kyse. Köyhemmissä maissa asuvat eivät ole jonkin sisäsyntyisen syyn takia vähemmän tuottavia tai tehottomampia kuin rikkaissa maissa asuvat.

”Tiedämme, että kun köyhiin maihin syntyneillä on mahdollisuus muuttaa rikkaisiin maihin ja osallistua yhteiskuntaan täysillä, he ovat aivan yhtä kykeneviä menestymään kuin paikalliset”, Avent sanoo.

Moraalinen velvollisuus avoimiin rajoihin pyrkimisestä syntyy hyvin yksinkertaisesta havainnosta.

Rikkaiden maiden etu köyhiin maihin verrattuna syntyy niiden instituutioista ja kulttuurisista normeista. Nämä ovat syntyneet niin sanotun sosiaalisen pääoman päälle, ja samaan aikaan ne ylläpitävät sitä.

Lyhyesti: sosiaalinen pääoma on ihmisten henkilökohtaisia tietoja ja taitoja, joilla on arvoa ainoastaan tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja vain silloin, jos tarpeeksi moni uskoo samojen tietojen ja taitojen olevan arvokkaita.

Esimerkiksi omistusoikeus tuskin toimisi pelkästään oikeusjärjestyksen sanelemana käsitteenä. Se vaatii yhteiskuntaa, jossa ihmiset kasvavat luottamaan siihen, että omistetut asiat pysyvät omistettuina eikä niitä riistetä mielivaltaisesti.

Avent ilmaisee asian sähköpostissa taloustieteellisesti: ”[Instituutiot ja normit] tukevat ja palkitsevat investoinneista fyysiseen ja inhimilliseen pääomaan, ja ne luovat ihmisille kannusteita käyttää taitojaan tuotteliaasti.”

Kun muualla syntyneet päästetään toimivien instituutioiden luo, he oppivat toimimaan instituutioiden ja normien asettamissa rajoissa – ja myös hyödyntämään sosiaalisen pääoman tarjoamia mahdollisuuksia.

Seuraus: ihmisistä tulee paljon tuottavampia kuin he olisivat koskaan olleet köyhässä maassa.

”Köyhissä maissa syntyneiden pääsy rikkaan maailman instituutioiden luo tarjoaisi käytännöllisesti katsoen valtavat taloudelliset hyödyt”, Avent sanoo.

Miten valtavat? Kehitystaloustieteilijä Michael Clemens arvioi tutkimuspaperissa vuonna 2011, että pienetkin helpotukset köyhistä maista rikkaisiin muuttamisessa kasvattaisivat maailmantaloutta biljoonilla euroilla.

Clemensin mukaan riittäisi, että alle viisi prosenttia köyhien alueiden ihmisistä muuttaisi rikkaisiin maihin, ja muuttoliikkeen edut olisivat suuremmat kuin tavaroiden ja pääoman liikkumista vielä haittaavien esteiden poistamisesta saatavat hyödyt. Ja tämä on varovainen arvio.

Afrikan ja Euroopan välisen laivaliikenteen muuttaminen lopulta yhtä vaivattomaksi kuin Helsingin ja Tallinnan välillä ei siis ole vain moraalinen velvollisuus vaan myös uskomaton taloudellinen mahdollisuus.

Rikkaiden maiden sosiaalinen pääoma on valtava voimavara ja myös syy sille, miksi ”autetaan ihmisiä siellä, missä he ovat”-argumentti ei toimi.

Ei sillä: kaikkein köyhimpiä täytyy ja kannattaa ilman muuta auttaa jo pelkästään rikkaiden maiden oman edun takia. Esimerkiksi uusiutuvan energian käyttöönotossa köyhille maille kannattaisi antaa kaikki mahdollinen apu, mikäli planeetta halutaan pitää modernille yhteiskunnille elinkelpoisena, Avent muistuttaa.

Mutta instituutiot, kuten terve demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous, eivät ole vientituotteiksi kelpaavia. Niitä ei voida viedä maihin, joista puuttuu instituutioita tukeva sosiaalinen pääoma.

Miten tuota sosiaalista pääomaa voi kasvattaa? Valitettavasti yhteiskuntatieteillä ei ole antaa vakuuttavaa vastausta.

”Olisi mukavaa, jos köyhien maiden olisi helppoa ottaa nuo instituutiot omikseen, mutta historia kertoo, että maiden kääntäminen huonosta instituutionalisesta tasapainosta hyvään on hyvin, hyvin vaikeaa”, Avent sanoo.

Aventin mukaan varsinkin rikkaiden maiden ihmisten pitäisi miettiä muutamaa ”kovaa totuutta”:

1. Modernissa taloushistoriassa on vain muutama tapaus, jossa köyhä maa on noussut ylempään keskiluokkaan tai muuttunut rikkaaksi. Enimmäkseen tuo historia on tarina rikkaiden maiden rikastumisesta ja köyhien jäämisestä jatkuvasti enemmän jälkeen.
2. Kehittyvien maiden noin 20 viime vuotta jatkunut laaja-alainen kasvu on todennäköisesti kertaluontoinen, Kiinan nousuun liittyvä ilmiö.
3. Maailmantalouden taustatekijät tekevät kehittyvien maiden noususta rikkaiden maiden vauhtiin tulevaisuudessa entistä vaikeampaa.

Viimeisessä kohdassa on kaksi puolta. Teknologiset muutokset mahdollistivat maailmanlaajuiset tuotanto- ja logistiikkaketjut, ajoivat teollisuutta alas rikkaissa maissa ja auttoivat osaltaan kehittyviä maita. Yhä jatkuva digitaalinen vallankumous tekee kuitenkin tulevaisuudessa elämästä jälleen vaikeampaa kehittyville maille.

Mitä pienempi on työvoimakustannusten osuus tuotannosta, sitä epätodennäköisempää on tuotannon siirtäminen köyhempiin maihin. Kehittyvien maiden on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta päästä rikkaiden maiden kyytiin teollistumalla, sillä teollistumista ei enää juuri tapahdu.

Avent tarjosi vuoden 2016 kirjassaan esimerkiksi Intian, jonka kokemusta taloustieteilijä Arvind Subramanian on kuvaillut ”ei-teollistumiseksi”. Teollistuminen loppui ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa.

Vuonna 2016 tämä oli Aventin mielestä ”äärimmäisen huolestuttavaa”, koska ei ole selvää, onko maiden taloudelliseen menestykseen mitään muuta reseptiä kuin teollistuminen.

Kaksi vuotta myöhemmin Avent myöntää, että teknologinen muutos on edelleen suuri tekijä, mutta sen rinnalle täytyy ottaa maailmankauppaa ja maahanmuuttoa vastaan syntynyt poliittinen vastaliike.

”Globalisaation supistaminen tekisi köyhien maiden pyrkimyksistä saavuttaa rikkaat maat todella vaikeaa.”

Eli: rikkaiden maiden kannattaa auttaa köyhempiä maita, mutta niiden taloudellinen kehitys tuskin poistaa valtavia varallisuuseroja maiden väliltä tai muuttopainetta rikkaisiin maihin.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi syyskuun alussa Ylen Ykkösaamussa, että suurin osa vuonna 2015–2016 Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista oli liikkeellä ”taloudellisten syiden takia”.

Tutkijat tyrmäsivät Sipilän väitteen, mutta ehkä vielä väitteen esittämistä typerämpää on se, että niin sanottu ”elintasopakolaisuus” on huippupolitiikkojenkin mielestä jotenkin epäilyttävää.

Rikkaiden maiden keskimääräinen bruttokansantuote asukasta kohden on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan noin 49 000 dollaria. Esimerkiksi Burundissa se on 340 dollaria ja Keski-Afrikan tasavallassa 426 dollaria. Kummassakin maassa bkt/asukas on siis alle prosentin siitä, mitä se on keskimäärin rikkaissa maissa.

”On olemassa erittäin hyviä syitä siihen, että miljoonat ihmiset lähtevät ja riskeeraavat kaiken saadakseen mahdollisuuden parempaan elämään rikkaissa maissa”, Avent kirjoitti vuonna 2016.

Perusteltu tapetuksi tulemisen uhka kotimaassa menee tietenkin pelkän paremman elämän etsimisen edelle, kun maahan haluaville myönnetään oleskelulupia.

Jos kuitenkin pystymme tunnistamaan turvapaikanhakijan ihmisyyden ja aidon hädän, emmekä halua hänen kuolemaansa omalletunnollemme, kuinka vaikeaa voi olla tunnistaa parempaa elämää etsivän ihmisyys? Jos maahanmuuttajat haluavat osallistua yhteiskunnan toimintaan ja nauttia edes osasta meidän itsestäänselvänä pitämästämme vauraudesta ja mahdollisuuksista, keitä me olemme sanomaan heille ei?

”Ovatko he ihmisiä, joilla on samat perustavanlaatuiset pyrkimykset ja luonnolliset oikeudet kuin meillä vai ei? Tietenkin he ovat, mutta iso osa iljettävästä poliittisesta retoriikasta antaa ymmärtää, että he eivät ole”, Avent sanoo nyt, syksyllä 2018.

Niin, politiikka.

Tosiasia on, että vaikka maahanmuuton lisääminen olisi sekä moraalisesti oikein että taloudellisesti järkevää – ja vieläpä erityisen järkevää ikääntyvissä maissa kuten Suomessa – mahdollisuudet näyttävät varsin heikoilta.

”Näemme, että syntyperäiset väestöt alkavat vastustaa maahanmuuttovirtoja, jos ne ovat suuria tai jos maahanmuuttajien kulttuuri eroaa suuresti paikallisväestön kulttuurista”, Avent sanoo.

Noidankehä on nopeasti valmis. Nativistiset eli paikallisväestön identiteettiä ja kulttuuria korostavat politiikat ja rasismi tekevät maahanmuuttajien sopeutumisesta vaikeampaa, mikä taas lisää nativistien maahanmuuttajavihaa.

Avoimet rajat ei tällä hetkellä vaikuta voittavalta poliittiselta viestiltä. Moraalinen velvollisuus ei näytä ihmisiä juuri hetkauttavan, vaikka sen voima vain kasvaa, kun huomioon otetaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkein aihe eli ilmastonmuutos.

Ilmastonmuutos on rikkaiden maiden syy. Me olemme luoneet ongelman koko maailmalle, mutta pahimmin se iskee köyhiin maihin.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO kertoi syyskuussa, että nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut maailmanlaajuisesti kolme vuotta putkeen. Syynä on ilmastonmuutos ja sään ääri-ilmiöiden yleistyminen.

Avent muistuttaa taloustieteellisistä malleista, joiden perusteella ilmastonmuutoksen kustannusten suuruus vaihtelee suuresti sen mukaan, miten helposti ihmisten oletetaan pystyvän muuttamaan.

”Me olemme pilaamassa tämän.” – Ryan Avent

Jos oletetaan, että suurin osa ihmiskuntaa voi muuttaa paikkoihin, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat maltillisia, ilmastonmuutos ei ehkä tule aivan jumalattoman kalliiksi.

”On joka tapauksessa fakta, että kehittyneet taloudet joko hyväksyvät valtavat määrät ilmastopakolaisia tai sietävät anteeksiantamattoman suurta, ilmastonmuutokseen liittyvää poliittista epävakautta ja kuolleiden määrää köyhissä maissa”, Avent sanoo.

Avent haluaisi uskoa, että moraaliset argumentit maahanmuuton puolesta voittavat vielä esimerkiksi Yhdysvalloissa, jolla on pitkä historia maahanmuuttajien toivottamisessa tervetulleiksi. Sekä maa että maahanmuuttajat ovat hyötyneet muuttoaalloista valtavasti.

”Mutta jalomielisyys ei ole rikkaissa maissa nyt niin suurta kuin sen pitäisi olla”, Avent sanoo.

Mikäli poliitikot haluavat edistää maahanmuuttoa, ratkaisuksi jäävät siis todennäköisesti käytännölliset argumentit, kuten esimerkiksi: maahanmuuttajat perustavat yrityksiä todennäköisemmin kuin paikalliset, maahanmuuttajat voisivat puhaltaa uutta elämää muuttotappioalueille ja maahanmuuttajat parantavat valtion pitkäaikaisia talousnäkymiä.

Keskuskauppakamarin johtava ekonomisti Mauri Kotamäki lisää listaan tutkimustulokset, joiden mukaan maahanmuuttajat parantavat paikallisväestön koulutustasoa pitkällä aikavälillä. Yleensä maahanmuuttaja on joko hyvin matalasti tai hyvin korkeasti koulutettu, ja matalasti koulutetut ajavat paikallisväestön matalasti koulutettuja takaisin kouluun.

Sitten ovat vielä eläkkeet.

Vuonna 2017 syntyvyys Suomessa oli kaikkien aikojen matalin. Maa ikääntyy vauhdilla.

Mikäli eläkeläiset haluavat pitää eläkkeensä nykytasolla tai työlliset eivät halua maksaa jatkuvasti korkeampia eläkemaksuja, Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia. Rinteen synnytystalkoita ei ole tulossa.

Kotamäki huomautti blogissaan elokuussa, että jos Tilastokeskuksen väestöennusteen olettaman 17 000 ihmisen vuosittaisen muuttovoiton päälle lisättäisiin tästä eteenpäin vielä 8500 maahanmuuttajaa vuosittain, vuoden 2085 tienoilla eläkevakuutusmaksuihin menisi vuoden 2015 rahassa kaksi miljardia euroa vähemmän – vuodessa. Tämä perustuu Eläketurvakeskuksen pitkän aikavälin malliin.

Jotta asia ei jäisi epäselväksi: kaksi miljardia euroa on valtava määrä rahaa Suomen kokoisessa maassa.

”Maahanmuutto on todella tehokas tapa auttaa eläkejärjestelmää, vaikkakin ääritapaus maahanmuuton positiivisista vaikutuksista”, Kotamäki sanoo puhelimessa.

Työtön maahanmuuttaja ei aiheuta järjestelmälle mitään kustannuksia. Jos maahanmuuttaja saa töitä, hän on eläkejärjestelmälle pelkästään plussaa aina siihen asti, kun jää itse eläkkeelle, Kotamäki selittää.

Voi siis kuvitella, että eläkeläisiä tai pian eläkkeelle jääviä pullollaan olevissa rikkaissa maissa olisi poliittisesti viisasta poistaa maahanmuuton esteitä jo pelkästään ison äänestäjäkunnan oman edun takia.

Onko esimerkiksi Euroopan ulkopuolelta tulevan työvoiman tarveharkinnassa mitään järkeä?

”Ei siinä ole”, vastaa Kotamäki.

”Se on täysin tarpeetonta. Minkä takia estetään esimerkiksi ulkomaalaista kokkia saamasta töitä asettamalla suomalainen kokki etuasemaan, jos suomalainen yritys ei alun perin ollut löytänyt tätä suomalaista kokkia? Tarveharkinnassa ei ole järkeä yritysten eikä yhteiskunnan kannalta, se on markkinoille tulon este.”

Ylen maahanmuuttoselvityksessä tarveharkinnan säilyttämistä puolsivat demarien, vasemmistoliiton, perussuomalaisten ja sinisten puoluejohtajat.

Jutun aloituskuva on otettu Tunisista pohjoiseen päin ja tämä kuva Helsingistä etelään päin. Kumpikin kuva on otettu 21. syyskuuta kello 12 Helsingin aikaa.

Vuonna 2016 Ryan Avent kirjoitti, että ”2000-luvun tärkein moraalinen kysymys on, kuinka paljon hyväksymme maahanmuuttoa köyhemmistä maista”. Tuolloin todistusaineisto antoi ymmärtää, että rikkaiden maiden vastaus kysymykseen tulee jättämään hyvin paljon toivomisen varaa.

Viimeisen kahden vuoden aikana kertynyt lisäaineisto näyttää Aventin mukaan, että toivomisen varaa on jäämässä vielä enemmän kuin vuonna 2016 saattoi olettaa.

”Yhdysvallat ottaa Trumpin kaudella vähemmän pakolaisia kuin kertaakaan lähihistorian aikana. Maahanmuuttoasioihin edistyksellisesti suhtautuneet maat, kuten Ruotsi ja Saksa, ovat kokeneet huolestuttavia nativististen liikkeiden vastaiskuja. Eurooppa on vastannut omaan pakolaiskriisiinsä lähinnä ulkoistamalla tehtävän julmille hallinnoille Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.”

”Me olemme pilaamassa tämän.”

Suurin osa maailmasta elää rikkaiden maiden ulkopuolella. 97 prosenttia tämän vuosisadan ennustetusta väestönkasvusta tapahtuu rikkaiden maiden ulkopuolella.

”Ihmiskunnan hyvinvointi riippuu musertavassa määrin siitä, mitä tapahtuu kehittyvissä maissa elävien ihmisten tuloille ja elämänlaadulle”, Avent sanoo.

”Jos 2000-luvun historiaksi jää, että me emme kyenneet tarjoamaan rikkaan maailman nauttimaa rauhaa, vaurautta ja vapautta suurimmalle osalle ihmiskuntaa, se tulee olemaan kammottava moraalinen tahra meille kaikille.”

2000-luvun historiaa ei ole kirjoitettu. Se tapahtuu nyt. Avent huomauttaa, että edistystä on tapahtunut ennenkin. Oli aikoja, jolloin orjuutta, raakalaismaista imperialismia ja kansojen alistamista pidettiin täysin kunniallisina asioina länsimaissa. Ei enää.

Avent muistuttaa vielä, että köyhistä maista tulevassa maahanmuutossa on kyse ihmisistä. Heillä ja heidän elämillään on aivan yhtä suuri arvo ja merkitys kuin kenen tahansa muun elämällä.

”Me joko oivallamme asian tämän vuosisadan aikana ja muutamme tapojamme vastaavasti tai sitten emme.”

Yksinkertaista.

Seattleen muuton ei pitänyt olla kummoinen šokki.  

Uutta kotikaupunkiani mainostettiin Yhdysvaltain skandinaavisimpana paikkana. Helppo sopeutua! Pohjoismaalainen mielenmaisema! Suomalaisiakin löytyy, ja Nordic Museum!  

Tottahan se tavallaan oli: Seattle on paljon lähempänä pohjoista lintukotoamme kuin esimerkiksi Nashville tai Atlanta. Teknologiaskenestään tunnettu kaupunki on vankkaa demokraattien kannatusaluetta, jossa osa suojateistäkin maalataan sateenkaarilipun väreillä.  

Seattlessa opiskellessani Donald Trump vasta kisasi republikaanipuolueen presidenttiehdokkuudesta. Ahdistelusyytöksissä marinoituneen Brett Kavanaugh’n nimitys korkeimman oikeuden tuomariksi häämötti sekin vielä kaukana dystooppisessa tulevaisuudessa.  

Kampuksen arjen perusteella olisi kuitenkin voinut kuvitella toisin.  

Yhdysvalloissa koko yhteiskunta on seksismin lävistämä. Sukupuoleen perustuvat hierarkiat rehottavat etenkin työelämässä.  

1900-luvun puolivälistä jatkunut sukupuolten välinen tasa-arvokehitys on hiljattain tyssännyt. Tämä selviää Stanfordin yliopiston tuoreesta raportista, jossa tarkasteltiin muun muassa sukupuolten välistä ammatillista eriytymistä, seksuaalisen ahdistelun ja syrjinnän määrää sekä palkkaepätasa-arvoa. Samansuuntaisen havainnon teki viime vuonna Maailman talousfoorumi.  

Pohjoismaisesta näkökulmasta myös yhdysvaltalaisnaisen arki näyttää vieraalta. Illallista herraseurassa? Mies tarjoaa, oli hänellä siihen varaa tai ei. Autoa vuokraamassa? Tässä avaimet käteenne, good sir, muistattehan avata daamillenne oven.  

Tapakulttuurin siemenet kylvetään lapsuudessa, mutta viimeistään yliopistossa koko paketti sementoidaan. Sen varmistaa legendaarinen fraternity/sorority-järjestelmä, joka yhä nauttii häkellyttävän suurta suosiota.  

Suomalaisopiskelijan näkökulmasta konsepti on järjetön: nuoret laitetaan asumaan yhdessä parinkymmenen muun saman sukupuolen edustajan kanssa, ja tasaisin väliajoin pidetään yhteiset bileet, joihin naisopiskelijat varautuvat pippurisumuttein. Kasva siinä tasa-arvon kannattajaksi sitten.  

Tällainen arkipäivän seksismi on paitsi ikävää, myös kohtalokasta. Elokuussa julkaistun tutkimuksen mukaan seksismin yleisyys amerikkalaisnaisen synnyinosavaltiossa saattaa vaikuttaa hänen tuloihinsa ja menestykseensä työelämässä koko loppuiän.   

Trump ei naisvihassaan ole yksittäistapaus vaan yhdysvaltalaisen yhteiskunnan peili. Hänen suustaan tuleva törky on viimein tehnyt näkyväksi sen, mikä maassa yhä mättää.  

Marraskuisissa välivaaleissa selviää, mitä kansalaiset tästä kaikesta ajattelevat.  

New York Times uutisoi syyskuussa, että edustajainhuoneeseen ja senaattiin on ehdolla enemmän naisia kuin koskaan aikaisemmin. Pukukoppipuheet, seksiskandaalit ja aborttioikeuden kyseenalaistaminen ovat olleet monelle liikaa: nyt on pakko toimia.  

Trump saattaa lopulta olla parasta, mitä amerikkalaisnaisille on pitkään aikaan tapahtunut. Kenties neljän vuoden kärsimys petaa heille tien valoisampaan tulevaisuuteen.

Laura Huhtasaari (äärioik.) pääsi lokakuun alussa hullutuksineen (jotka ovat niin typeriä, etteivät ne ansaitse toistamista) Yleisradion prime timeen Sannikka & Ukkola -ohjelman osiossa ”imitoimme somen huonoimpia puolia ja lisäämme mukaan korkeutta vaihtelevan tuolin”.

Twitterissä #SannikkaUkkola aiheutti suuren kiistelyn populismista, median roolista agendan asettajana, Yleisradion lopullisesta mädännäisyydestä ja vaikka sun mistä.

Kaiken metelin keskellä ehkä kiinnostavinta oli silti, kuinka Sannikka & Ukkola onnistui nostamaan uutisohjelman päivänpoliittiseen ja -polttavaan keskusteluun.

Uutisohjelman! Lineaarisessa televisiossa! Perinteisellä tv-kanavalla! Muistelemme, että niiden piti kuolla.

Niin ainakin Mikael Jungner (ex-Yle-johtaja, nykyinen Suomen En Marche ! -liikkeen perustaja) vuonna 2007 väitti. ”Om tio år finns inga tv-kanaler”, Jungner julisti Hufvudstadsbladetissa.

Jungner oli väärässä. Ylen puoli yhdeksän uutisilla on noin 800 000 katsojaa päivässä. Siellä tehdään edelleen perinteisellä tv-uutisestetiikalla kolmen minuutin juttuja, joiden avulla maailmasta ei saa mitään tolkkua. Välissä on dramaattista musiikkia.

Perinteisten tv-kanavien ja -uutisten pysyminen elossa kertoo omalta osaltaan, miksi Huhtasaari pääsee sekoiluineen otsikoihin. Jos television suorat lähetykset ja tv-uutiset jotain ovat, ne ovat spektaakkeleita. Media on itse tehnyt niistä sellaisia.

Donald Trumpin sekoilut ovat spektaakkeli. Huhtasaari on Suomen Trump. Median on ylivoimaisen vaikea vastustaa spektaakkelia.

Huhtasaari hullutuksineen on eduskunnassa myös ensi kevään jälkeen.

31,61.

Se on edellisten Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalien äänestysprosentti. Lukema on surkea. Äänioikeutettuja oli 26 664, ja ääniä antoi 8 429 ihmistä.

Edarissa tykätään leikkiä eduskuntaa. Poliitikonalut tappelevat edustajiston kokouksissa ties mistä arvokysymyksistä vähän niin kuin eduskunnan täysistunnoissa on tapana.

Koska näin on, pohditaan hetki, mitä alle 32 prosentin äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa tarkoittaisi eduskunnalle.

Eduskunnalla olisi tuolloin käsissään täysimittainen legitimiteettikriisi. Kaksi kolmasosaa kansalaisista olisi käytännössä sanonut, että ei kuulkaa paljon kiinnosta, teillä ei ole poliittisena elimenä meidän arvostustamme eikä hyväksyntäämme.

Eduskunnalla ei tuollaisen äänestysprosentin jälkeen olisi käytännössä mahdollisuuksia yrittää muodostaa hallitusta eikä edistää mitään lakihankkeita. Kansalaiset olisivat antaneet kansanvaltaan nojaavalle järjestelmälle täystyrmäyksen.

Ainoa asia, mihin edustajat voisivat energiaansa käyttää, olisi jotenkin yrittää palauttaa äänestysprosentti edes yli 50:n seuraavissa vaaleissa, jotka olisi todennäköisesti järjestettävä pikimmiten. Tuolloin kansan enemmistö sentään hyväksyisi eduskunnan osana poliittista järjestelmää.

Jos äänestysprosentin nostaminen ei onnistuisi, olisi koko poliittinen järjestelmä todennäköisesti uudistettava, mikäli demokratiasta haluttaisiin edelleen pitää kiinni.

Niin kauan kun edari haluaa leikkiä eduskuntaa, täytyy sen jotenkin huomioida oma legitimiteettikriisinsä. Ylivoimainen enemmistö ylioppilaskunnan jäsenistä ei halua äänestää edustajistovaaleissa ketään.

Kun näin on, edustajistolla ei käytännössä ole edustettaviensa hyväksyntää.

Asiaa vain pahentaa se, että edustajistoon on suhteettoman helppoa päästä pelkillä kaveriäänillä. Millaisen demokraattisen mandaatin tällainen edustaja saa?

Niin kauan kun ylivoimainen enemmistö ylioppilaskunnan jäsenistä ei halua äänestää ketään, edustajisto ja edustajiston valitsema ylioppilaskunnan hallitus eivät käytännössä voi kuin teeskennellä edustavansa opiskelijoita ja opiskelijoiden mielipiteitä.

Tässä tapauksessa hallitus ei sinänsä ole toimitusministeristö. Hallitus kyllä nauttii edustajiston luottamusta. Edustajisto sen sijaan ei nauti edustettaviensa luottamusta. Ylivoimainen enemmistö on tyrmännyt järjestelmän.

Niin kauan kun edari haluaa olla pikkueduskunta, sillä pitäisi olla vain yksi tehtävä: saada äänestysprosentti nousuun.

Viimeisen yhdeksän vuoden ajan edustajistovaalien äänestysprosentti on vain laskenut. Viime vaaleissa aloitettu sähköinen äänestäminen ei auttanut.

Mieleen hiipii ajatus, että ehkä edustajiston pitäisi lakata leikkimästä eduskuntaa.

HYY:n edustajistovaalit järjestetään 31.10.–2. 11. ja 5.11.–7.11.2018.

Everything in the terminal is made so simple.

Just a moment of queueing to the check-in, the flash of a passport, and my boarding card is printed in 20 seconds.

There is a ten-minute wait before we can board the ship. When the doors open, we all amble in a general line through the corridors and on board. Inside, people move around where they will. Some go off to grab a coffee, others for a pint. Some decide to take a nap on the wide window ledges.

After two and a half hours we reach our destination. ”Dear passengers, our arrival in Tallinn will be delayed by 10-15 minutes due to harbor traffic,” a ship-wide PA system announces.

The furiously foaming four-meter swells raised by an autumn storm whipping the cruise ship presented zero obstacles to our passage.

Even in stormy weather, the 80-kilometer journey’s defining feature is boredom – and I mean this in a positive sense. About nine million passengers traveled between Tallinn and Helsinki in 2017, making the Finnish capital the busiest commercial seaport in the world last year.

Landing in Tallinn is a cinch. A few hundred meters of hallways, some stairs, and voilà, you’re in the city. The procedure is the same in Helsinki, with minor variations.

This raises a sincere question: why can’t things be this dull and easy elsewhere, as well?

Such as in the Mediterranean Sea, say, between Tunisia and Sicily. The Strait of Sicily is 150 km wide, but only a few vessels pass across it each week.

What if nine million passengers traveled across that channel per year? And what if asylum seekers could cross it, too? What if they could disembark as easily as I arrived in Tallinn?

At the very least, thousands of people wouldn’t need to die in the sea. Some 1,800 asylum seekers or other crossers have drowned in the Mediterranean this year, from January to the end of September.

The argument of ”helping people where they are” doesn’t fly.

So that would mean fewer deaths, excellent. And Finns Party leader Jussi Halla-aho should be thrilled: there would be no need to allow NGO-operated rescue boats into harbors, because the human smuggling trade would collapse. Rescue vessels would have no one to rescue.

Yet another consequence would make Halla-aho smile: the idea of ”humanitarian immigration” could finally be done away with.

Prime Minister hopeful, Social Democratic Party chair Antti Rinne said in early September in an interview with tabloid Ilta-Sanomat that ”calling for open borders” and ”bidding everyone welcome” is ”irresponsible”.

Rinne constructed and attacked a strawman argument in that interview; no one has actually ever seriously proposed that Finland’s borders should be opened wide.

Immigration, and especially immigrants who come from foreign cultures, are seen by many as a threat.

In September, national broadcaster Yle used a racist illustration as part of an article surveying the immigration policies of various political parties. In between the white faces of party leaders, a brown-skinned woman wearing a black niqab was drawn, as if that was a fair representation of immigrants in general, of ”those others”. The picture was especially out of place as the article itself does not mention the niqab even once, whereas politicians in the piece were asked about their views on banning another garment, the burqa. The illustration was later changed.

Yle also asked party leaders whether school grades and classes should have a maximum number of immigrants or children of immigrants. What a terrible menace these foreigners seem to be!

Dangers and threats, coming over here, either stealing jobs or sitting around unemployed. Take cover! 

But what if people coming into Europe from Northern Africa and the Middle East were treated like human beings? What if they weren’t shipped onto Lesbos to attempt suicide in overcrowded camps? A representative for Doctors Without Borders, Luca Fontana told the BBC in July that even 10-year-old children had tried to end their own lives at the refugee centre.

Here’s another what if: what if the journey between Northern Africa and Europe were as easy as a day trip from Helsinki to Tallinn? What if all borders were just as easy to cross?

It is our moral duty to strive for such a borderless world, according to American reporter and author Ryan Avent, author of the praised 2016 book, The Wealth of Humans: Work, Power, and Status in the Twenty-First Century. He is also the senior editor of the globally influential The Economist, and one of the writers for the magazine’s Free Exchange column.

Avent’s book is a wide-ranging, journalistic, and up-to-date overview of the so-called third industrial revolution – the one, he says, we’re in right now.

Some catch phrases in The Wealth of Humans are already darkly familiar to many: digitalization will completely revolutionize economics and working life, robots will do our jobs in the future, and so on. Important points; but the book’s real selling point is how seriously the author takes the potential hazards of the brave new digital era. How can human societies cope with all the technological changes occurring all around, which are at least as massive as those that came with the dawn of mass production in the 19th century?

Avent’s answer, in a nutshell, is to rethink all of society. In thinking about such a sweeping issue, one soon stumbles across the problem of defining where society ends, and for whom it is intended.

Avent’s moral imperative comes from a simple observation.

”Where we are born is hugely consequential, and none of us have the slightest control over it,” the writer comments via email.

”Those of us born into rich countries do not end up rich, by global standards, because we are better people than those born elsewhere,” Avent writes. ”We just got lucky: we had the good fortune to enter the world in places where effort and ingenuity are rewarded and where even the poorest families enjoy living standards well above the norm in much of the world.”

We have a moral obligation to share the fruits of our good fortune with those who were not as lucky, as a simple matter of justice, Avent says. Social Democrats may once have called this solidarity.

Because luck is all it is. People living in poorer countries aren’t somehow less productive than people in rich countries because of some innate reason.

”We know that when people born into poor countries have the opportunity to migrate to rich ones, and to participate fully in rich societies, they are just as capable as natives of thriving,” Avent says.

The benefits reaped by rich countries compared to poor ones are born of their institutions and cultural norms. These have come about on top of so-called social capital, while they simultaneously maintain it.

In short: social capital comprises people’s personal know-how, which only holds value in certain social situations and only if enough other people hold this same know-how to be valuable in the first place.

Concepts such as ownership would be unlikely to work if they were defined solely by legal order. Ownership requires a society where people grow up to trust that owned things remain owned, and that they won’t be wrested from them arbitrarily.

Avent expresses the sentiment through economics: ”[Institutions and cultural norms] support and reward investments in physical and human capital, and create incentives for people to use their skills productively.”

When you give people born elsewhere access to those institutions, they learn to operate within them and they become much more productive than they could be in their home country.

Result: people become much more productive than they ever could have been in a poor country.

”So, practically speaking, there is a huge economic gain to be enjoyed from providing access to rich-world institutions to those born in poor countries,” Avent says.

Moral imperative comes from a simple observation.

How huge? Development economist Michael Clemens wrote in a 2011 study that making it even slightly easier to move from poor countries to rich ones would expand the world economy by trillions of euros.

Clemens says it would be enough for less than five percent of people in poor regions to move to rich countries for the benefits of this migration to far outstrip those that would arise from removing the obstacles hindering free movement of goods and capital. And this is a careful estimate.

So making the Africa-Europe trip as easy as the Helsinki-Tallinn connection is not only a moral duty, but also an extremely profitable economic opportunity.

The social capital of rich countries is a massive resource and also the reason why the argument of ”helping people where they are” doesn’t fly.

Certainly the very poorest should be aided, if only for the benefit of the already rich countries. Poor countries should be helped as much as possible in switching to renewable energy, if we want to keep the planet habitable for modern civilization, Avent points out.

But institutions – such as democracy, the rule of law, and the market economy – are not suitable for export. They cannot be installed in countries that lack the social capital to support them.

So how can this social capital be increased? Unfortunately, the social sciences have no ready answer.

”It would be nice if it were easy for poor countries to adopt those institutions on their own, but history tells us that flipping countries from bad institutional equilibria to good ones is really, really hard,” Avent says.

Avent’s view is that people in rich countries should think long on a few ”hard truths”:

1. Across most of modern economic history, very few countries have made the transition from poor to upper-middle income or high-income. Mostly that history is the story of rich countries getting richer and poor ones lagging behind more and more.
2. The sustained, broad-based growth in developing-economy incomes that has occurred over the past twenty years or so is probably (though not certainly) a one-off experience associated with the rise of China.
3. Background conditions in the global economy are going to make it harder for developing economies to catch up in coming decades.

The final point has two sides. Technological changes made global production and logistics networks possible, drove down industry in rich countries, and helped developing countries to some degree. The ongoing digital revolution, however, will once again make life in the future more difficult for developing nations. 

The smaller the labor costs, the less likely it is that that production will be moved to poorer countries. Developing states find it almost impossible to join the ranks of affluent countries by industrializing, because industrialization no longer practically happens.

In his 2016 book, Avent took India as an example, whose history economist Arvind Subramanian has described as ”premature non-industrialization”. The phenomenon ended before it could properly begin there.

In 2016 this was ”extremely worrying” to Avent, because it is not clear whether there is any other model for succesful economic development than industrialization. 

Two years later, Avent admits that technological change is still a major factor, but it must be coupled with a political counter-movement that resists global trade and immigration.

”A retrenchment in globalisation would really make it very difficult for poor countries to catch up to rich ones.”

Meaning that rich countries should help poorer ones, but their economic development is unlikely to remove the gaping income inequality between rich and poor countries, or the pressure to emigrate to rich countries.

Prime Minister Juha Sipilä said in an episode of Yle’s morning politics program Ykkösaamu that the majority of asylum seekers who came to Europe in 2015–2016 were migrating ”for economic reasons”.

Researchers shot down the PM’s claim, but perhaps even more asinine than making such statement is that so-called ”economic refugees” are considered by top politicians to be somehow suspicious.

The International Monetary Fund (IMF) says that the median GDP of rich countries is about 49,000 dollars per resident. For contrast, the same figure in Burundi is 340 dollars per resident, and 426 dollars per resident in the Central African Republic. That means that in both countries the GDP/resident ratio is less than one percent of that of rich countries.

”There are excellent reasons for why millions of people leave their homes behind and risk everything to have a shot at a better life in rich countries,” Avent said in 2016.

Of course, the justified threat of being murdered in one’s country of origin goes ahead of merely seeking a better life when the Finnish Immigration Authority (FMI) is granting residence permits to people who want to enter Finnish society.

However, if we are able to identify the humanity and true distress of asylum seekers and do not want their deaths on our consciences, how hard can it be to identify the humanity in someone seeking a stabler life? If immigrants want to engage in society and enjoy even a part of the affluence and opportunities the people already living here tend to take for granted, who are we to tell them no?

”Are they humans with the same fundamental drives and natural rights as us or not? Obviously they are, but the implication of a lot of nasty political rhetoric is that they are not,” Avent says now, in autumn 2018.

Ah yes, politics.

The fact is that even though increasing immigration would be both morally right and economically profitable – especially in countries such as Finland where the population is rapidly aging – the likelihood of that happening seems incredibly remote.

”We can see that native populations begin to oppose immigration if the volume of influx is high or if the immigrant’s culture differs greatly from the native culture,” Avent says.

The vicious circle completes itself quickly. Nativist politics that emphasize the local population’s identity and culture, in addition to outright racism, make it harder for immigrants to integrate, which in turn fuels the nativist hatred of immigration.

Open borders do not look like a winning political message right now. Moral obligation doesn’t seem to be doing the trick, even though it is only gaining strength, when you take into consideration the single most important subject when it comes to humanity’s future: climate change.

Climate change is rich countries’ fault. We have created a problem for the entire Earth, but the worst of it will be felt by poor countries.

The UN’s Food and Agriculture Organisation (FAO) announced in September that the number of people living in hunger has risen worldwide for three years running. The reason: global warming and the growing frequency of extreme weather conditions.

Avent mentions economic models that show that the projected costs of global warming change based on how easily people can be expected to migrate.

If we assume that the majority of the human race can move to places where the effects of climate change are less severe, the crisis may not be inconceivably expensive.

”But there’s no getting around the fact that advanced economies will either accept vast numbers of climate change refugees or will tolerate unforgivably high levels of political instability and death associated with climate change in poor countries,” Avent says.

”We are messing this up.” – Ryan Avent

Avent also says he would like to believe that moral arguments for immigration will win out in places such as the United States, which has a long history of welcoming immigrants. Both the nation and the immigrants have benefitted hugely from the waves of migration.

”But the spirit of generosity is not as strong in rich countries right now as it should be,” Avent adds.

Should politicians wish to increase immigration, the best arguments they are left with will generally be based on functionality, for instance: immigrants are more likely to start companies than locals, immigrants could breathe new life into regions with negative net migration rates, and immigrants increase the long-term economic prospects of governments.

Leading economist Mauri Kotamäki from the Finnish Chambers of Commerce – a coalition of 19 regional commerce groups – adds an item to the mounting list of pros: research data showing that immigrants improve the local population’s overall level of education in the long run. Immigrants tend to be either quite meagerly or extremely highly educated, and the less educated drive the local population of low-education residents back to school.

Then there are the pensions.

Finland’s birth rate fell to a record slump in 2017. The country is aging, fast. If pensioners want to keep their benefits at their current level, or if workers don’t want to pay constantly rising pension payments, Finland needs more immigrants. The so-called ”procreation project” touted by SDP chair Rinne, calling on Finns to make more babies to save the economy, is not on its way.

Kotamäki wrote in his blog in August that if Statistics Finland’s projection of a 17,000-person rise in population through immigration were combined with a further 8,500 more immigrants annually, workers’ pension payments would fall by some two billion euros by 2085 – per year. This estimate is based on a long-term model proposed by the Finnish Center for Pensions.

To make it crystal clear: two billion euros is an immense amount of money for a country the size of Finland.

”Immigration is a very effective way to boost the pension system, albeit a special case of the positive net effects of immigration,” Kotamäki says in a phone interview.

An unemployed immigrant does not accrue any costs within the system. If an immigrant becomes employed, they do nothing but contribute until the day they become pensioners themselves, Kotamäki says.

It is safe to say, then, that rich countries with a huge group of retired or soon-to-retire individuals would be politically prudent in removing the obstacles of immigration – just for the personal interests of a large group of voters.

For instance, are so-called means tests for workers outside of Europe at all justified?

”No, they are not,” Kotamäki replies. ”It is completely unnecessary. Why should we be blocking, say, a foreign chef from gaining employment by placing a Finnish chef in a position of privilege, if the Finnish company in question had not even discovered said Finnish chef in the first place? Means tests make no sense for businesses or for society, it is an obstacle to entering the job market.”

In Yle’s immigration survey, the party leaders who said they would retain means tests came from the Social Democratic Party and the Finns Party, as well as the splinter group of the latter known as Blue Reform.

The first picture of the article is a view to the north taken in Tunis. The last picture is a view to the south taken in Helsinki. Both pictures were shot at 12 p.m. EET on the 21st of September 2018.

In 2016 Ryan Avent wrote that the most important moral question of the 21st century is how much immigration we will allow from poorer countries. The evidence at the time pointed to giant gaps in the answers provided by wealthy nations.

According to Avent, the results gathered over the last two years show that the gaps are even wider than previously indicated.

”America is accepting fewer refugees under Trump than at any time in the recent past. Countries that I think one would have identified as forward thinking on migration issues, like Sweden and Germany, are experiencing worrying nativist backlashes. Europe has largely addressed its migration crisis by outsourcing the job to cruel governments in North Africa and the Middle East.”

”We are messing this up.”

Most of the planet’s population lives outside of rich countries. About 97 percent of the projected population growth will also occur outside of rich countries.

As for why it is the most important moral question of this century, well, most of the world lives outside of rich countries. An overwhelming share of population growth in this century will occur outside of rich countries.

”The welfare of humanity depends, to an overwhelming degree, on what happens to incomes and living standards for people in those countries,” Avent says.

”If the history of the 21st century is that we could not manage to extend the peace, prosperity and freedom enjoyed in the rich world to most of humanity, that will be a terrible moral stain on all of us.”

The history of the 21st century is not yet written. Avent makes the point that progress has been achieved before, too. There were times when slavery, brutal imperialism, and the suppression of entire nations were considered perfectly honorable pursuits in the West. Not anymore.

Avent adds that when speaking of migration from poor countries, we are speaking of human beings. These are people’s lives, lives which matter just as much as mine and yours.

”We either recognise that in this century and change our ways accordingly, or we don’t.”

Simple.

Original article in Finnish. Translated by Kasper Salonen.

Selaan puhelintani tihkusateessa Amos Rexin jonossa. Jonot ovat merkki siitä, että kannattaa jonottaa. Jonon päässä odottää tärkeä ”ilmiö”.

Amos Rex on vuoden taidebläjäys, josta on kirjoittanut jopa New York Times. Japanilaisen taidekollektiivi teamLabin näyttely on saanut Hesarin kriitikonkin kyyneliin.

Museo säteilee ”luovaa energiaa”, joka ”haippaa” koko kaupungin ja sen asukkaiden tunnelmaa.

Sisällä pyyhin puhelimeni kameran linssin. Kun Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyyn HAMissa suhtauduttiin vielä pari vuotta sitten ujosti, nyt kävijät tietävät, mikä homman nimi on.

Tänne mennään, jotta voitaisiin näyttää, että täällä on käyty. Keskellä taideteosta. Näyttelyssä kaikki ympärillä olevat ihmiset ottavat ensi töikseen puhelimet esiin.

Amos Rexiin ei mennä passiivisesti katselemaan. Museo kutsuu eläytymään, kokemaan ja osallistumaan.

En halua nostalgisoida wanhoja hywiä aikoja, jolloin museoiden tehtävä oli ”sivistäminen”. Museot syntyivät, kun yläluokkaiset miehet keräsivät omaa tärkeyttään korostaakseen ja kuolevaisuuttaan paetakseen ”aarteita kokoelmiinsa”. Kun museot sitten avattiin yleisölle, niiden jalo tehtävä oli koulutus ja tasa-arvoinen tiedonvälitys. Nyt kansakin pääsisi nauttimaan arvokkaista taideteoksista ja poistuisi museosta aiempaa rikkaamman sisäisen elämän kanssa.

Museot olivat kuitenkin lopulta kurinpitolaitoksia, jotka esittelivät kansalle ”hyvää makua” samaan aikaan kun sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma pidettiin visusti ylemmän luokan hallinnassa. Kansan tehtävänä oli ihastella ihmeitä, joita yläluokka on saanut aikaan, ja tuntea olonsa vieraantuneeksi.

Amos Rex on helposti lähestyttävä. Työttömät ja opiskelijat pääsevät viidellä eurolla sisään. TeamLabin näyttely tuntuu hauskuudestaan huolimatta lähinnä alustalta treffeille, vanhempi-lapsi-laatuajalle tai kaverin kanssa hengailulle.

Kaikki museossa ja näyttelyssä on ennalta tuttua: olen nähnyt pienen ikkunan ja digitaalisen viidakon Instagramissa. Lapset säntäilevät innoissaan ympäriinsä, ihmiset pälpättävät kuulumisiaan.

En ole varma, mitä vaikutelmia tämä taidekokemus aiheuttaa, mutta ainakin tunnen olevani keskellä tapahtumaa.

Mediateoreetikko Rob Horning on väittänyt, että museoiden tehtävä on tänä päivänä ennen kaikkea production of the self eli itsen tuotanto. Museo on väline, jonka avulla yksilö voi kehittää identiteettiään ja sosiaalisia suhteitaan. Siksi immersiiviset ja instagrammattavat elämysmuseot saavat ihmiset jonottamaan.

Erilaiset brändit ovat perustaneet Yhdysvalloissa Museum of Ice Creamin tyyppisiä, jäätelölle, pitsalle tai rosée-viinille omistettuja ”museoita”. Näissä museonkaltaisissa paikoissa on taiteenkaltaisia installaatioita, joiden keskellä kävijä voi ottaa selfieitä, joilla saa helposti tykkäyksiä.

Horning arvelee, ettei pseudomuseoiden elinkaari ole pitkä. Ihmiset haluavat lopulta merkityksellisiä taidekokemuksia enemmän kuin hienoja Instagram-kuvia.

HR: Avaisitko tuota koulutustaustaasi vähän.

EMILIA: Tosi mielellään! Minulla on kandidaatin tutkinnot oikeustieteestä ja englantilaisesta filologiasta sekä maisterin paperit kirjallisuustieteestä, kemiasta ja molekyylibiotieteistä sekä teoreettisesta filosofiasta. Lisäksi sosiologian tiedekunta hyväksyi vastikään väitöskirjani Nikomakhoksen etiikan suhteesta 2010-luvun luovan luokan käsityksiin muuttuvasta työnkuvasta.

HR katsoo odottavasti.

EMILIA: Ammatilliselta puolelta on kokemusta tietysti myös. Minulla on media- ja restonomin tutkinnot Haaga-Heliasta sekä hankintatoimen ylempi korkeakoulututkinto Metropoliasta. Ammattikorkeakouluopintojeni ohella suoritin myös rakennusalan perustutkinnon koneenkuljetuksen osaamisalalla ja kahden vuoden talotekniikan opinnot putkiasennuksesta. Valmistelen myös paraikaa neuropsykologian gradua opiskeluperäisen stressin aiheuttamasta vaskulaaris-kognitiivisesta heikentymästä… Mutta se on totta puhuen vaarassa jäädä ikuisuusprojektiksi.

HR nojautuu eteenpäin.

HR: Oletko ajatellut jatkokouluttautua?

EMILIA: Kyllähän sitä tietysti tulee mietittyä. Energia-arkkitehdin, vertikaaliviljelijän ja otec-insinöörin pätevyydet kiinnostavat. Omalla ajalla olen yrittänyt ottaa haltuun myös nanoviljelyn, 3D-räätäliyden ja mikrobimaalauksen perusteita. Lisäksi eksopaleoklimatologin koulutus lienee ennen pitkää väistämättömyys.

HR: Niin, planeettainvälinen matkustus on pian todellisuutta. Se ei voi olla vaikuttamatta itse kunkin uramahdollisuuksiin näillä… Näillä…

HR katsoo odottavasti.

EMILIA: …näillä alati muuttuvilla työmarkkinoilla. Aivan. En halua kuulua heihin, jotka jäävät nuolemaan näppejään.

HR: Sitten varsinaisesta työkokemuksesta. Katselimme –

EMILIA: Anteeksi kun keskeytän. Mutta pakko sanoa. Minä ihan todella, todella tarvitsen tämän työn. En tiedä mitä teen jos –

HR: Eli tästä työkokemuksestasi. Katselimme CV:täsi. Vähän semmoista tilkkutäkkiähän se on.

EMILIA: Niin, olen tosi pahoillani. Olen ollut kahdeksana kesänä Valion ja Ingmanin jäätelömyyjänä sekä seitsemänätoista kesänä Picnic Finlandin kahvilatarjoilijana. Ei vaan kahdeksanatoista. Lisäksi olen tehnyt kolmekymmentä vuotta työharjoitteluita Maanmittauslaitoksen kehittämis- ja ylläpitotehtävissä, tuottaja-tiedottajana eri kulttuuriorganisaatioissa sekä tarvittaessa työhön kutsuttavana palkattomana leikkausavustajana useimmissa Hus-kuntayhtymän kahdestakymmenestä sairaalasta.

HR huokaisee.

HR: Löytyisikö harrastuspuolelta sitten jotain?

EMILIA: Olen neljävuotiaasta lähtien opiskellut alttoviulua ja tanssinut balettia. Kahdeksanvuotiaana sijoituin trampoliinivoimistelun SM-kilpailuissa neljänneksi. Vapaa-ajalla tietysti luen niin paljon kuin mahdollista. Viime kuukausien aamuöinä olen käynyt läpi Dostojevskin, Saramagon ja Adoniksen teoksia. Tietokirjallisuutta kahlaan aina kun voin. Odotteluhuoneessanne luin Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelijan, Daniel Kahnemannin Thinking, Fast and Slow’n sekä Stebe Jobsin elämäkerran. Viime aikoina olenkin ollut innoissani transformationaalisen johtamisen mahdollisuuksista. Arkisin, jos nyt jää luppoaikaa, tutkin kirkkolatinaa, hepreaa sekä muutamia kuolleita kieliä, kuten muinaispreussia, eteokyprioottien kieltä sekä tietysti niuatoputapua. Mutta täytyy myöntää, että keskittymisen kanssa on välillä hankaluuksia. Tässä auttavat äänikirjat. Autoa ajaessa, raitiovaunulla kulkiessa, pyöräillessä, lenkillä, crossfit- ja spinning-treeneissä sekä meditoidessa äänikirjat ovat korvaamaton keksintö. Ei mene aika hukkaan.

HR: Entä miten kuvailisit itseäsi työryhmän jäsenenä?

Emilia nousee ylös. Emilia kävelee ruukulle, jossa on peikonlehti. Emilia oksentaa multaan. Emilia pyyhkii suunsa. Emilia palaa paikalleen.

EMILIA: Ennen kaikkea minua on kuvailtu hyväksi tyypiksi. ”Kun Emilia tulee huoneeseen, myös hyvä energia tulee huoneeseen.” Noin minusta on sanottu. Olen ystävällinen, avoin, innovatiivinen, energinen ja ratkaisukeskeinen. Persoonallisuustyypiltäni olen ENFP, eli kuten tiedätte, tulen toimeen parhaiten INFJ-tyyppien kanssa, mutta me enfpparit olemme ylipäätään sopeutuvaista sakkia. Minulla on kahdeksan sydänystävää, kaksisataa kaveria ja kolmisentuhatta tuttavaa. Viime aikoina olen alkanut havahtua somen käyttööni, ja vaikka selaankin toki yhä Instagramia, Facebookia, Twitteriä ja Snapchatiä, panostan yhä useammin kahdenkeskisiin, merkityksellisiin ystävyyssuhteisiin, joita some ei voi koskaan korvata. Elämä tapahtuu tässä ja nyt.

HR: Meidän välillämme.

EMILIA: Tässä kasvokkaisessa kohtaamisessa.

HR: Kertoisitko vielä, mikä hakemuksessamme herätti kiinnostuksesi?

EMILIA: Voiko tuohon ilman ylisanoja vastatakaan? Yksinkertaisesti vakuutuin paitsi siitä että olen etsimänne henkilö ja siitä että tarjoamanne mahdollisuus tarjoaa innostavan työympäristön ja näköalapaikan alalle, myös siitä että olen henkilönne etsimä ja että tarjoamanne työympäristö innostaa näkönäkönäköalapaikan todellisuuteen sellaisena kuin se nykypäivän kokemushorisontissa on mahdollista kokea mielekkääksi niissä rakenteissa, joille jokainen meistä väistämättä tulee altistuneeksi.

HR: Niin, halusi tai ei.

EMILIA: Niin.

HR: Emilia. Kaunis, riittävä Emilia. Kyllä sinä riität. Kyllä meillä on tässä jo riittävästi.

EMILIA: Voi miten helpottavaa kuulla.

HR: Sananen toimintaympäristöstämme. Paikka sijaitsee Kalasatamassa, pienellä kaavoitukseen kelpaamattomalla joutomaalla.

EMILIA: Oh, tosi kiinnostavaa.

HR: Kyseiselle paikalle on tarkoitus kaivaa kuoppa.

EMILIA: Kuoppa. Aivan joo, ihan mahtavaa.

HR: Saadaan siihenkin kohtaan sitten jotain. Ei jää joutomaaksi.

EMILIA: Ymmärrän. Kuulostaa todella hyvältä.

HR katsoo odottavasti.

HR: Pääsisitkö paikalle lauantaina, aamuneljältä.

EMILIA: Totta kai. Silloin käydään hommiin?

HR: Kyllä kuoppa on siihen mennessä jo kaivettu. Riittää, kun saavut paikalle.

Nimi: Kirsi Mikkonen, 41

Titteli: Apulaisprofessori ja akatemiatutkija

Laitos: Helsingin yliopisto, elintarvike- ja ravitsemustieteiden osasto

Työnkuva: Johtaa elintarvikkeiden materiaalitieteen tutkimusryhmää, opettaa elintarviketieteitä

Tätä et tiennyt: Tunnistaa silmät sidottuna maustetestissä kaiken oikein

Kuusikumi on mediaseksikäs nimi hemiselluloosalle, jota valmistetaan puista saatavasta sahanpurusta, kertoo elintarviketieteen apulaisprofessori ja akatemiatutkija Kirsi Mikkonen Helsingin yliopistosta.

Hänen tutkimusryhmänsä työskentelee Suomen Akatemian kärkihankkeessa, joka edistää kuusikumin käyttöä elintarviketeollisuudessa. Yhteistyökumppaneita ovat Åbo Akademi ja Luonnonvarakeskus.

”Kyseessä on kuitu, jota voidaan lisätä ruokaan. Erityisesti siitä on kuitenkin hyötyä emulsioissa eli kahden toisiinsa liukenemattoman nesteen seoksissa”, Mikkonen sanoo.

Tähän mennessä kuusikumia on testattu muun muassa välipalajuomissa ja salaattikastikkeessa, mutta tutkijat tekevät vielä perustutkimusta muun muassa sen eristämisen ja rakenteen parissa. Mikkonen toivoo, että kuusikumituotteita on kaupan hyllyillä viiden vuoden sisään.

Kuusikumilla on kyky säilyttää emulsion rakenne sekä fysikaalisesti että kemikaalisesti, Mikkonen sanoo. Kuusikumi siis pitää esimerkiksi öljypisarat sekoitettuna veteen ja estää tyydyttymättömiä rasvahappoja hapettumasta ja muuttumasta haitallisiksi.

Emulsioita on ihovoiteissa, maaleissa, kosmetiikassa, jopa makkarassa. Niinpä kotimaiselle kuusikumille olisi paljon käyttömahdollisuuksia. Materiaalista ei ole puutetta, sillä puusta noin neljäsosa koostuu hemiselluloosasta.

Nykyään saman asian ajaa arabikumi. Akaasiapuusta saatavaa arabikumia tuodaan Suomeen Afrikan savanneilta, missä sen kasvuolosuhteet ja hinta saattavat vaihdella esimerkiksi ilmastosta tai poliittisesta tilanteesta riippuen.

Mikkonen povaa kuusikumista arabikumin korvaajaa. Suomessa metsäteollisuuden olosuhteet ovat vakaat, joten teollisesti tuotettu kuusikumi olisi tasalaatuista, hän sanoo.

”Kuusikumia voitaisiin viedä ulkomaille, ja siitä hyötyisivät sekä puunjalostusteollisuus että soveltavat teollisuuden alat elintarviketeollisuudesta farmasiaan.”

Åbo Akademin tutkijat kehittivät jo vuonna 2003 menetelmän, jolla hemiselluloosaa voidaan kerätä puista talteen. Kuusikumin monipuolisen luonteen vuoksi perustutkimukselle on vielä tarvetta, mutta kaupallinen läpimurto ei ole kaukana. Uusiutuvalla luonnonvaralla on valtavasti liiketoimintapotentiaalia, Mikkonen uskoo.

Seuraavaksi on kuitenkin varmistettava uusien yhdisteiden turvallisuus EU:n elintarvikelainsäädännön mukaisesti, jotta kuusikumituotteet saataisiin markkinoille. Prosessi vie pari vuotta.

Tällä hetkellä Mikkosta kiinnostaa, josko kuusikumista saisi kehiteltyä terveystuotteita. Tätä osa-aluetta ei ole vielä tutkittu.

Koska kuusikumilla on poikkeuksellinen kyky estää emulsion ainesosia hajoamasta, se voisi edistää suoliston terveyttä ja ruoansulatusta. Esimerkiksi kasviöljyä sisältävissä ruuissa on monityydyttymättömiä rasvahappoja, jotka ovat terveellisiä mutta hapettuvat herkästi.

Kuusikumista voi olla iloa myös kulinaristeille: äskettäin Mikkonen bongasi siitä kollegoineen tervaisen ja metsäisen aromin. Tulevaisuuden hittituotteissa saattaakin maistua suomalainen metsä.

Toinen maaliskuuta postaan Instagramiin kuvan työkaverin kissasta, kuvatekstinä lainaus Mark Twainilta: While the rest of the species is descended from apes, redheads are descended from cats. Kaksi päivää myöhemmin, keho tuhannen pirstaleina ja pää ketamiinista pehmeänä selostan ensihoitajille, kuinka seurallisesta, kullankarvaisesta Romeo-kissasta siirtyi joitakin ratkaisevan kissamaisia ominaisuuksia minuun.

Romeo on tuotu meille hoitoon samalla viikolla, jonka päätteeksi olen sekä apina, ihminen että kissa. Kiipeän arviolta yhdeksän metrin korkeuteen ja putoan, ilman köyttä, mutta kuin ihmeen kaupalla neljälle raajalleni. Ambulanssimies toteaa matkalla Töölön ensiapupolille, että minulla ei kuitenkaan ole yhdeksää elämää, ja että nyt on korkea aika opetella meditoimaan, sillä edessä on pitkä taival.

Ennen onnettomuutta olen harrastanut kiipeilyä pari vuotta, reilun puolen vuoden ajan yhä intensiivisemmin. Harrastus pyörii mielessä lähes päivittäin, ja uudenvuodenlupaukseni on hankkia alaköysikortti.

Vertailen köysiä netissä. Tutkailen juuri sopivasti kuluneita kiipeilykenkiäni, pidän niiden karheasta patinasta. Varaamme huhtikuulle matkan Portugaliin, tarkoituksena päästä ulos kiipeilemään. Ihastelen vessan peilistä käsivarsiani: olkalihakset ovat alkaneet ujosti pullottaa. Tunnen oloni keveäksi ja fyysisesti vahvemmaksi kuin koskaan.

Maaliskuisena sunnuntainakin kiipeily sujuu, ja pari tuntia seinillä on hurahtanut. Päätän viimeistellä treenin sinisellä reitillä, jonka vaikeusasteeksi on arvioitu 6A. Vaikeusasteikko etenee numeroin ja kirjaimin alhaalta ylös aina yhdeksikköön asti. Vaikein koskaan kiivetty ulkoreitti on arvioitu lukemin 9B+. Valitsemallani reitillä on automaattivarmisteinen köysi: en tarvitse kaveria varmistamaan, vaan mekaniikka hoitaa kaiken. Olen kiivennyt reitin useaan kertaan ennenkin ja pidän siitä, varsinkin lopun pienestä rutistuksesta.

Lähden rivakasti matkaan ja kiipeän noin kaksi kolmannesta seinästä, mutta ei tule rutistusta. Tuleekin lipsahdus ja hulmahdus. Ilmassa tajuan, että olen unohtanut kiinnittää köyden valjaisiini.

Maan tasalla havaitsen ensimmäiseksi mutkalle vääntyneet ranteeni. Elämälle vieraan näköiset kädet eivät tällä kertaa ehtineet puristaa ylimpiä otteita. Nenänielun perukoilla on omituinen muovinen haju, lapsuuden haavereista tuttu. Ilma on hetkeksi räjähtänyt keuhkoista pellolle, mutta pian jo kuulen oman huutoni. Etäältä, eläimellisenä.

Ei vittu mä oon tyhmä, mä oon niin tyhmä, I’m so fucking stupid, hoen mantrana, kun poikaystäväni juoksee kulman takaa ja ihmisiä alkaa kerääntyä ympärille. Kauhistuttavan kivun kourissakin suomalainen ensiksi häpeää möhläystään. Lantion seudulla leimahtava kipuaalto vaientaa häpeähokuni ja muuttaa sen ulvonnaksi. Nostelen käsiäni poikaystävän nähtäville, jotta hän ymmärtäisi. Siinä vaiheessa joku on luultavasti jo soittanut ambulanssin.

Yritän kohottautua katsomaan jalkojani. Ne ovat siellä jossain, tuntemattomassa paikassa selkäni takana. Joku kieltää liikuttamasta päätä, joku on sairaanhoitaja. Onnettomuuden tai nakkikioskitappelun hetkellä joku on aina sairaanhoitaja tai vähintään opiskelemassa lähihoitajaksi, ja auttamaan pyrkivät ihmiset päätyvät melkein riitelemään yrittäessään näyttää, kuka selviää tilanteesta parhaiten.

Ambulanssi näyttää sisältä katsottuna aivan avaruussukkulalta. Ensiapupolilla kaikki ovat hirvittävän lämpimiä ja ihania, tai sitten se on suonissani virtaava morfiini. Minulla on lämpöpeitto, vähän itkettää, mutta mukava, harmaantuva mies silittää tukkaani, kun tutkimuksia tehdään ja vaatteita leikellään yltäni.

Pian selviää, että tästä tulee ensimmäisten kertojen kevät. Minulle ei ole koskaan sattunut mitään kovin kamalaa. En ole ollut auto-onnettomuudessa enkä tulipalossa. Edes ampiainen ei ole minua pistänyt. Mikään luuni ei ole murtunut, enkä ole ollut teholla. Minulta on kyllä leikattu nielurisat, ja olen kaatunut pyörällä niin, että jouduin jalka siteessä klenkkaamaan flamingona yhden Ruisrock-sunnuntain.

Pelkästään minua kyljelle kääntämään tarvitaan kolme ihmistä.

Fyysisten kurimusten puuttuessa olen taipunut ahdistukseen. Sekopäisen nopeatempoinen, ihana, kamala elämä hyökkää päälle ja uuvuttaa. Olen koko aikuisikäni ollut vähän hypokondrikko, ja pystyn samaistumaan elämäkertojen luonnehdintaan lonkkavikaisesta taiteilija Helene Schjerfbeckistä, jonka kerrotaan olleen hauras ja kärsivä olento.

Aina minulla jokin paikka koskee, masentaa, ahdistaa tai vähintäänkin sydän hakkaa epätavallisen kovaa. Olen perusterve, etuoikeutettu ihminen, jolla on varaa ostaa terveellistä ravintoa, ja mainostoimistolaisen palkasta vielä maksaa itsensä kipeäksi fysiopilateksessa, kun niskat kipeytyvät siistin sisätyön takia.

26-vuotiaana olen sinut kroppani kanssa esteettisesti, mutta mitä tulee fysiologiseen puoleen – en todellakaan. Vain pari viikkoa ennen kuin ruumiini runnoutuu Kiipeilyareenalla uuteen uskoon olen samaisessa paikassa kertonut ystävälleni, että haluaisin lakata kokemasta fyysisen kehoni vihamiehenä, joka kiusaa minua krempoillaan. Sillä siltä se on aina tuntunut: kroppa vihoittelee, ja sitten minua suututtaa. Yhdeksi kevään polttavimmista kysymyksistä muodostuu tämä: miten tulla kaveriksi klesan kroppansa kanssa?

Alkuun haaste ei tunnu toteuttamiskelpoiselta, kun pelkästään minua kyljelle kääntämään tarvitaan kolme ihmistä. Siitä huolimatta olen ensimmäiset viikot oudon ylpeä, ehkä hiukan harhainen. Lääkärit, ystävät ja sukulaiset kaikki toistelevat, kuinka onnekas olen. Isäni kertoo kirurgiystävänsä sanoneen, että jo kuudesta metristä pudotessa saa viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä aivovamman.

Pääni, selkärankani ja sisäelimeni ovat merkillisesti säilyneet ehjinä. Sen sijaan molemmat ranteeni ovat murtuneet, samoin ristiluu ja lantio molemmin puolin. Oikeassa sääressä on pirstaleinen avomurtuma ja vasen kantapää on aivan tohjona, murusina, luumuhjuna. Tunnen itseni sankariksi ja kertaan mielelläni tapahtunutta vierailijoille yhä uudelleen. Jälkeenpäin ajateltuna uskon, että sankaritarinan kertominen on minulle hyväksi. Totun aiheeseen ja teen siitä kotoisasti osan laajempaa kertomustani. En näe kertaakaan painajaista putoamisesta.

Pelkoja sairaalassa kuitenkin riittää. Pelkään, että vedän mansikkakeittoa henkitorveen ja joudun yskimään, jolloin lantioni repeää kivusta. Pelkään lääkkeiden aiheuttamaa psykoosia ja että unohdan hengittää yöllä. Pelkään, että sähkösängyn säätömekanismi menee oikosulkuun ja liiskaudun sängynpuoliskojen väliin, niin kuin lapsena mökillä saattoi baden baden -tuoli pamahtaa pahaa-aavistamattoman auringonpalvojan kiusaksi kiinni.

Ensimmäisinä viikkoina pääasiassa makaan selälläni ja vaadin lisää kipulääkettä. Toisena yönä osastolla herään niin järisyttävään lantion ja alaselän kipuun, että kauhistunut yöhoitaja kärrää minut suihkuhuoneeseen kiljumaan. Huutoni kuulemma pelästyttää toiset potilaat. Sinä yönä sanon ensimmäisen ja viimeisen kerran haluavani kuolla, niin paljon koskee. Sitten ketamiini ja rauhoittava lääke antavat minun humpsahtaa pehmeään pimeyteen.

Käyn leikkauksissa, yhteensä kolmessa noin seitsemän tunnin operaatiossa. Purjehdin päivien läpi kuumeisena ja huumattuna. Poikaystävä istuu päivittäin seuranani. Perhe, ystävät ja työkaverit käyvät melkein yhtä usein. En jaksa nostaa jalkojani patjalta milliäkään. Hyvä kun saan kipsatuin rantein lusikoitua soseutettuja kasviksia suuhuni. Kun minua revitään ensimmäisellä viikolla istumaan, vain muutamaksi minuutiksi kerrallaan, näen tähtiä ja tunnen taas valkoisen kipuaallon piiskan. Se nousee metallikehikolla kyborgityyliin tuettua säärtäni pitkin ylös lantioon.

Suloinen sairaanhoitaja kysyy, kiroilenko muutenkin kuin merimies vai johtuuko sadattelu kivuista. Toinen muistuttaa, että kidutuksen uhrit joutuvat kokemaan yhtä kamalia tuskia syyttä suotta. En tiedä, ymmärränkö hänen pointtiaan. Tavallaan olen itse aiheuttanut kidutuksen itselleni. ”Onko pakko harrastaa sellaisia extreme-lajeja? Ja sitten vielä tehdä niin alkeellinen virhe”, kuvittelen ihmisten päivittelevän hiljaa mielessään, ja vanhimmat huonetovereistani ihmettelevät lajivalintaani ääneen.

Niin, oma valinta, oma moka. Alkuaikoina olen vihainen ja kadun kohtalokasta aivopieruani iltaisin. Niin paljon treeniä viemäristä alas. Niin monta peruuntuvaa suunnitelmaa! Mietin häpeän kirvellessä, mitä kokeneemmat kiipeilijät mahtavat ajatella töppäyksestäni, ja olisiko kärsimykseni sairaanhoitajasta hyväksyttävämpää, jos joku olisi ajanut ylitseni autolla enkä olisi itse pudonnut kiipeilyseinältä.

Ajan myötä itsesyytökset jäävät vähemmälle. Mieli hyväksyy tapahtuneen seuraukset, ja keho alkaa hiljalleen korjata jälkiä. Kuuntelen Spotifysta parantavia mantroja ja paukutan itselleni: I will accept myself just as I am. I will love myself just as I am. Ihminen on erehtyväinen. Minun erheeni nyt vain sattui tuhoisammin seurauksin, mutta sattuipahan mieluisassa paikassa, yhtä lempiasioistani tehden.

Sanotaan, että vuori on kiipeilijän paras hauta. Keksin monia miellyttävämpiä paikkoja potkaista tyhjää kuin Kiipeilyareenan kylmä lattia.

Ihmeekseni en juuri mieti kuolemaa onnettomuuden jälkeen. Useammin se pyöri ajatuksissa edellissyksynä.

Eräissä kotibileissä puhuimme parvekkeella tupakoiden kuolemanpelosta. Olin miettinyt sielua ja sitä, onko väkivaltainen tai äkillinen kuolema huonoksi sielulle. Myönsin tuolloin kuolemanpelon hiipineen nurkille, olin stressaantunut. Ystäväni sanoi, että pelosta päästäkseni minun tulisi kokea near death experience, käväistä kuoleman porteilla. Seuraavan kerran tapaamme toukokuussa. Kun rullaan pyörätuolilla ystävää vastaan, hän sanoo ensimmäiseksi, ettei neuvoa olisi tarvinnut ottaa niin kirjaimellisesti.

Kämppikset ehtivät vaihtua lukuisia kertoja. Vanhukset lähtevät, mutta minä jään.

Sairaalassa pelkotilat vaihtuvat uusiin. Kauhukuvitelmissani muistisairas mummo kynsii silmiä päästäni huoraksi huutaen. Todistan tietämättäni jonkun kuolonkorahduksen. Tai vähän realistisemmin: jalkani ovat jatkuvasti väärissä asennoissa ja kuntoutuminen viivästyy.

Viimeisinä sairaalapäivinä olen kuin olenkin samassa huoneessa dementikon kanssa. Kuuntelen sydänyöllä hänen liikkeitään huoneessa. Hän etsii vessakäynniltä palattuaan oikeaa vuodetta, ja rollaattori kitisee pahaenteisesti. Mutta hän on kiltti, vanha ja väsynyt nainen. Pahinta mitä saan kokea on muovimukin sarjatulimainen paukutus pöytää vasten aamuisin, kun soittokello on jälleen hävinnyt.

Tunnen itseni sairaalassa todella nuoreksi. Jatkuvasti minulle toistellaan, kuinka nuorena toipuu nopeammin, kuinka nuoren luut ja nuoren voimat. Vapun tienoilla alan vähitellen voimistua. Rullaan itseni osaston lasitetulle terassille. Tuoksuu vasta lakattu puu ja kuivahtanut, auringon lämmittämä multa. Tarkkailen vastapäiseltä terveysasemalta valuvia ihmisiä. Yllättävän moni sytyttää savukkeen heti ulos päästyään.

Mietin omia keuhkojani, joihin ei pariin kuukauteen ole imailtu tervaa. Röökiä tekee nyt mieli kuvainnollisesti, selviytymisen ja vapauden nurinkurisena metaforana – et kuollut, huh, vedä hermosauhu nurkan takana. Laakso on entinen tuberkuloosisairaala ja pysyn kovana.

Apuvälineissäni on jotain lelumaista. Tunnen lapsuuden temppuradoista tuttua voitonriemua, kun onnistun hinautumaan liukulevyä pitkin pyörätuolista sänkyyn tai pytylle. Pyörätuolikuskin identiteettini on 14-vuotiaalta skeittaripojalta varastettu – sellaiselta, joka ei koskaan käy skeittaamassa vaan makaa huoneessaan juustonaksuja ahmien ja Xboxia pelaten. Koska sairaalassa suihkumahdollisuus tarjoutuu noin kerran viikossa, viiletän käytävillä meikittä ja tukka rasvaisena lippalakin alla.

Nuoruuden tunteeseen vaikuttaa myös huonetovereideni keski-ikä. Olen taatusti osaston ja huoneeni nuorin, vaikka kämppikset ehtivät vaihtua lukuisia kertoja. Vanhukset vaihtuvat, mutta minä jään.

Käy tuuri. Mummoruletti viskoo vierustovereikseni mitä hurmaavimpia yksilöitä. Ikä ei vaikuta huoneen tunnelmaan, eivätkä liioin vammamme. Kiinnostavaa ovat kokemukset, eletty aika – Inarinjärvessä tehty aamupesu, vasta täytetyillä olkipatjoilla nukkuminen, 12-vuotiaana koettu isän kuolema ja bipolaarisen tyypin maniahurvittelut. Jotkut kohtaamistani ihmisistä kuuluisivat elokuvaan tai romaanin sivuille: skitsofreeninen antiikkikauppias, äkäinen potilaskuljettaja ja sairaalan kanttiinissa aina yksin istuva nuhjuinen mies.

Koska julkisessa sairaalassa on kirjaimellisesti haavoittuneena ja paljaana – pitää oppia kusemaan ja paskomaan muutaman metrin päässä vierustoverin korvista ja sieraimista – kohtaamiset tuppaavat olemaan aitoja.

Kaiken sen keskellä saan ihanan ystävän, rääväsuisen mahtimuijan, jonka kanssa ikäeroa on nelisenkymmentä vuotta. Sairaalahuoneen seinässä oleva sininen kaistale muistuttaa meitä kuohuvasta merestä, jota molemmat rakastamme. Tunnelmoimme lokkien huutoa, eväsleipiä ja termarikahveja rantakallioilla. Tant Ou – se on uuden ystäväni taiteilijanimi – viestittelee ja soittelee minulle sairaalaan vielä senkin jälkeen, kun on jo itse kotiutunut.

Aika ottaa sairaalassa uusia olomuotoja. Päivät eivät käy pitkiksi. Miten minulla voisi olla tylsää, kun on kirjoja, ristikoita, podcasteja, muistikirja ja musiikkia?

Vieraitakin käy. Minulle luetaan ääneen. Kanssani täytetään ristisanoja. Yhtenä kamalimmista päivistä sänkyverhojeni tankoon viritellään värikkäät viirit. Minulle kannetaan herkkuja, mantelicroissantteja, itse puristettuja mehuja, sushia ja nyhtökaura-shawarmoja.

Päivät viuhahtavat ohi, lipsuvat toistensa lomitse kuin marmorikuulat pussissaan. Eiminkään tekemisestä tulee helpompaa. Välillä aika vanuu kuin purukumi.

On niin hidasta ja rauhallista, että voin tarkkailla kananlihalle nousevaa ihoani ja karvojen laskemista pystystä taas ihoa vasten. Vichypullon hopeisia kuplia, jotka ritisevät noustessaan pullon kylkiä ylös. Monellako on aikaa moiseen?

Aistit terävöityvät, kun on monta viikkoa ja kuukautta ilman kahvia, alkoholia, tupakkaa, televisiota, töitä. Ihailen paloletkun laskostumista lasikaapissaan. Vihreä lääkepurkki sointuu neonpinkkiin post it -lappuun. Huomaan ruohikolla lojuvan keitetyn kananmunan ja haistan parkkipaikalla poppelin. Tallennan yhdentekeviä esinerykelmiä kännykän kamerarullaan. Minulla on tarve raportoida ja tehdä merkintöjä, lyödä ankea ajanjakso leikiksi. Kerron kavereille, mitä järkyttäviä mössöjä on ruokana ja mitä jäätelömakuja kanttiinista saa.

Sitten yhtäkkiä sairaala-aika on tullut tiensä päähän ja hätäännys valtaa mielen. En ole meditoinut läheskään tarpeeksi, enkä lukenut, enkä viisastunut, vaikka alussa niin uhosin. Minun piti opetella taas espanjaa!

Mutta onhan fantastista lähteä kotiin kämppisten, omien tavaroiden ja tapojen tykö. Olen ikävöinyt kainalossa nukkumista, kevättakkia, Keskuspuistoa, lähikauppaa, leipomista. Ja kiipeilyä, helkkari, miten ikävöinkään kiipeilyä.

Kotona olo on euforinen. Ensimmäisinä päivinä olen ylivoimainen supernainen, joka rullaa ketterästi pitkin töölöläiskaksion ahtaita käytäviä, heittelee itseään pyörätuolista sänkyyn ja sängystä pyörätuoliin. Poltamme röökit keittiössä, juomme pienen pullon samppanjaa. Ensimmäistä kertaa keskustassa rullaillessa ilma tuoksuu eksoottiselta, olo on kuin ulkomailla. Ihmiset ovat iloisia kotiinpaluustani ja kiinnostuneita jatkosta. Moni tarjoaa epämääräisesti apuaan.

Sitten arki valahtaa ylle kuin sähköinen ja pistelevä polyesteriviltti. Alan hahmottaa, mikä kaikki on vähintäänkin jumalattoman vaikeaa, jollei mahdotonta, kun on kytkettynä istualleen pyörätuoliin. En pääse kotoamme omin avuin ulos. En ylety kuivauskaappiin. En voi käydä suihkussa milloin haluan, koska jonkun on autettava minut suihkutuoliin.

Ajaudun päiväkausien internet-limboon. Riitelen poikaystävän kanssa. On jatkuvasti vähän likainen olo. Haluan riisua ihoni pois, niin julmetusti sen alla kutittaa levottomuus. En saa oikein mitään aikaiseksi, eikä minun varsinaisesti pidäkään saada, mutta kun on kerran päässyt uinuvasta sairaalaympäristöstä vapauteen ja maistanut nopeatempoista, meluisaa elämää – vaikka vain sivustakatsojana –, tuntuu koko ajan, että jottain tarttis tehrä.

Fomo, fear of missing out, on tähän asti ollut minulle harvinainen, lähes olematon tunnetila. Kotihiirenä lukemaan tai piirtämään jääminen on aina ollut vähintään yhtä houkutteleva vaihtoehto kuin sosiaaliset ja seksikkäät tapahtumat. Nyt minua vaivaa jatkuva kaipuu ulkomaailmaan, sosialisoimaan, liikkumaan ja juhlimaan. Ikkunani takana kolisevat ratikat keskustaan, museoihin, Munkkiniemeen, Seurasaareen nauttimaan luonnosta.

Ehkä eniten fomoni kytkeytyy juuri luontoon, metsään ja merenrantaan. Ennen onnettomuutta suunnittelin heittäytyväni huhtikuussa freelanceriksi, viettäväni saaristokesää ja tekeväni vähän kirjoitushommia. Sen sijaan heittäydyin Kiipeilyareenan lattialle ja eväsin itseltäni pääsyn rantakallioille hyppelemään.

Yritän omaksua buddhalaisen mentaliteetin – kun en halua mitään, en myöskään pety.

Tunnen kummallista, muodotonta ärsytystä läheisiäni ja tuntemattomiakin kohtaan. Ettehän te huolettomat saatana ymmärrä. Kukaan ei voi minua auttaa. Siinä te sotkette Alepa-pyörillänne kesäisiin hippoihin värikkäät kesähepenet liehuen ja minä olen kotini vanki.

Ulkona suuressa maailmassa ystävien elämät etenevät nopeasti. Minä matelen maakilpikonnan tahtia, rullaan polvet tutisten rollaattorilla, luen viikon vanhoja sanomalehtiä. Kuuntelen ystävien bile- ja reissusuunnitelmia. Jälkeenpäin kadun että kysyin. Poistan Instagramin, lataan sen parin päivän tai viikon päästä uudestaan ja toistan saman moneen kertaan. Luen Quartzista artikkelin, jossa sanotaan, etteivät ihmiset uskalla nykyään olla yksin ja tylsistyä, vaikka se olisi aistejamme jatkuvasti hätyyttelevän informaatioajan keskellä äärimmäisen tärkeää.

Ajattelen paljon yksinoloa ja yksinäisyyttä. Sen tärkeyttä ja perimmäisyyttä. Nautin ja tarvitsen yksinoloa, terveenä paljonkin. Ihminen on lopulta aina yksin. Yhdessä elää, yksin kuolee. Ajatus tuntuu järkyttävän kipeältä, kun voi pahoin kotona eikä halua vaivata ketään, edes läheisiään. Tiedostan ettei tilanteeni ole ainutlaatuinen, eläähän ympärilläni masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä, jotka eivät monesti halua vaivata.

Avun ja yksinkertaisesti seuran pyytäminen tuntuu vastenmieliseltä, vaikka nyt jos koskaan saisin pyytää palveluksia niin paljon kuin lystään. Neliraajavammaisena niitä tarvitsee paljon. Jatkuvasti jokin askare roikkuu tekemättömänä ja mietin, keneltä voisin kysyä. Pitkitän kysymistä, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä huonoilta.

Yritän omaksua buddhalaisen mentaliteetin – kun en halua mitään, en myöskään pety. Ajoittain tuntuu niin yksinäiseltä, että on pakko yrittää maskeerata yksinolosta jotenkin ylevää. On kuunneltava yöllä Mobya ja Mozartia ja kuviteltava, että tässä minä laitan rahaa pankkiin, säästän aivosolujani ja kielenkantojani. Olen suuri filosofi, makaan ja tylsistyn. Te muut siellä pakenette päänne sisäistä huminaa, tyhjyyttä ja apeita ajatuksia kaikenlaiseen hurvitteluun. Olen säälittävä piisamirotta, joka katkeroituu homeiseen grottoonsa.

Kansallinen juhlapäivä nimeltä Suomen kesä venyy kuin kiusallaan viikoiksi. Alan harjoitella kävelyä ja se on upeaa, mutta pölyisessä kämpässä hiihteleminen ei riitä. Olen tavallisesti lempeä ja rauhallinen, kuin nuo tuulettomat heinäkuun päivät, melonintahmeat ja tupakanhajuiset. Kesällä 2018 tekee kuitenkin mieli vähän väliä karjua: haistakaa vittu kaikki!

Steve Moniten Only you -diskohitistä tulee ikuinen voimabiisini viimeistään siinä vaiheessa kesää, kun pitkä ja tärkeä parisuhde päättyy. Tuliset leikkauskivut ja ensimmäisten askelten tuska kolmen kuukauden kävelemättömyyden jälkeen tuntuvat mitättömiltä naarmuilta särkyneeseen sydämeen verrattuna.

Kosminen-kollektiivin Rakkaus-zinessä on osuva lause ”– being physically sick is like having a holiday from being mentally ill”, johon olen samaistunut kuluneina kuukausina kovasti. On niin paljon helpompaa keskittyä kuntouttamaan rikkinäisiä luita ja surkastuneita lihaksia kuin henkisiä traumojaan, vaikka tunnetusti koko paketin huolto on elintärkeää. Silti. Pelottavan helteisenä sydänkesänä 2018 ottaisin totta vie mieluummin fyysiset kivut kuin rakkaussurut.

Vaikka Monite laulaa seksin kaipuusta ja naisesta, joka yksin osaa sammuttaa tulen hänen sisimmästään, minulle kappale alkaa symboloida voimaannuttavaa yksinoloa. En pidä vallalla olevasta yksin pärjäämisen kulttuurista, joka tukahduttaa ja aiheuttaa henkisiä ongelmia, mutta tilanteessani on upeaa viimein suoriutua tiskeistä ja kasvojen pesusta seisten omilla jaloilla.

Emme ole tottuneet pesetyttämään likapyykkejä kavereillamme, korkeintaan henkiset. Sielun mustia syövereitä voidaan toisinaan vatvoa joukolla, mutta yhä useampi ulkoistaa tahraiset lakanat ja ruokaostokset. Tuntuu melko suomalaiselta: yksin on pelto kynnettävä, sisulla katsos, vaikka hankalista ajoista, töistä ja kotiaskareistakin suoriutuu aina helpommin yhdessä.

Rankat kokemukset eivät automaattisesti tee ihmisestä voimakkaampaa.

Loppukesällä alan ajoittain tuntea itseni ”normaaliksi”, terveeksi kesähesalaiseksi. Puiston nurmella istuessa ei kukaan päältä päin huomaa, että minussa on nyt kasapäin rautaa. Polskin meressä kuin kuka tahansa uimari, kunhan ensin keplottelen naurettavaa pyllykäsipohjaa veteen. Kävelen jo lähikauppaan ilman apuvälineitä. Näytän kyllä toikkaroivalta humalikolta, etenkin iltahämärissä.

Ulkoisilla seikoilla on onneksi koko ajan vähemmän väliä. Selluliittimuhkurat tai huojuva eteneminen eivät paljoa kiinnosta, kun reidet toimivat. Arvet ovat katu-uskottavia. Vaatteet kiristävät kuukausien makoilusta, mutta on upea ajatus, että takaisin kasvava luu on aiempaa lujempaa.

Ystäväni on muokannut vanhan ”viisauden” muotoon se mikä ei tapa, antaa keskivaikean masennuksen, ja vaikka se ei kohdallani sellaisenaan toteutunut, pidän aforismia alkuperäistä totuudenmukaisempana. Vahvistumisen ajatus tuntuu haitalliselta; eivät rankat kokemukset automaattisesti tee ihmisestä voimakkaampaa.

Usein koettelemuksista toki seuraa myös hyvää. Tavallisen elämän ollessa tauolla on aikaa ajatella. Silloin voi saada vahvistusta aiemmille aavistuksilleen ja uinuville mielihaluilleen, joita ei arjen keskellä ehtinyt tarpeeksi tutkailla. Voi alkaa ihailla kilpikonnien stoalaista rauhallisuutta ja lannistumattomuutta. Tai sienten mieletöntä monimuotoisuutta ja sopeutumiskykyä.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Minulla on pari kuukautta etumatkaa alun varovaisista kuntoutusarvioista. Palautan rollaattorin ja pyöräilen Kiipeilyareenalle hakemaan varusteeni, niiden jäljelle jääneet riekaleet. Tuntuu hyvältä suorittaa näitä askareita, sulkea ympyröitä.

Istun hetken katselemassa kiipeilijöitä. Epämiellyttäviä muistikuvia ei tule, vaikka tuijotan silmä kovana sitä kohtaa lattian ja ohuen patjan välimaastossa, jossa kuusi kuukautta sitten retkotin ulvomassa.

Ehkä hurjien takaumien aika on sitten, kun ensimmäisen kerran taas putoan turvaköyden varaan. Joudun ehkä putoamaan köyteen kymmeniä kertoja ennen kuin kiipeily alkaa taas sujua. Tai ehkä se ei suju enää ollenkaan.

On pakko kokeilla alimpia magnesiumjauheen kuorruttamia otteita. Ne tuntuvat tutuilta ja tavattoman hyviltä kämmenessä.

Kotimatkalla pysähdyn hetkeksi Lapinlahdelle, istun penkille ja avaan muovipussin. Pilkotussa kiipeilykengässä on hieman kuivunutta verta.

Aluksi se tuntui hyvältä.

Samaistuttavalta, jopa voimaannuttavalta. Katselin Instagramin tarinoita ja nyökkäilin hyväksyvästi, kun kilahtelevien skumppalasien ja kissojen kehräyksen seasta näytölle sinkosi tuttavani puhuva pää. Se pohti ratsastuksen eettisyyttä.

Nyökkäilin myös silloin, kun toinen tuttavani postasi tarinaansa taivastelua Ylen Motin tekemästä jutusta. Jutun seurauksena typeryyksiä seksuaalisesta häirinnästä laukonut rehtori sai potkut.

Käyttäjät jäivät mieleeni hahmoina, joilla on sanottavaa. He erottuivat arjen hassujen huomioiden massasta pointeillaan siitä, mikä yhteiskunnassamme on pielessä. Aitoja influencereita, minun somekuplassani. Iloitsin.

Pian tarinoissa vilisi puhuvia päitä. Ne jakoivat näkemyksensä siitä, onko twerkkaus kulttuurista omimista, millaista on oikea kehopositiivisuus, onko miehen perässä ulkomaille muuttaminen, mopsin omistaminen, Touko Aallon sairausloma tai vasemmistoliiton uusi logo ok.

Osalla heistä on yksityinen profiili, osalla ammattiin tai blogiin liittyvä tili. Kaikkien seuraajamäärät ovat alle kahdessatuhannessa, osalla muutaman sadan tienoilla.

Puhuvat päät täyttivät someni.

Toisen aallon feministien keskeinen ajatus oli, että yksityinen on poliittista. He toivat esimerkiksi perheeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet osaksi politiikkaa ja julkista keskustelua.

Instagramin tarinoissa tämä periaate on kääntynyt toisinpäin: poliittisesta on tullut henkilökohtaista.

Kansalaiskeskustelun kannalta Instagramin tarinat ovat hankalia. Kaikki palaute putoaa yksityisviestinä tarinan postanneelle henkilölle. Toki nämä kaksi ihmistä voivat käydä keskenään suljetun keskustelun aiheesta, jos viitsivät.

Parhaimmillaan tarinan tekijä voi lisätä kuvakaappauksen käymästään yksityisestä keskustelusta tarinansa jatkoksi. Rohkeimmat voivat tehdä näin saamalleen kritiikille, mutta sellaista olen nähnyt vain muutaman kerran. Paljon yleisempää on kavereilta tulleiden kannustavien viestien esitteleminen.

Twitterissä keskustelu tarkoittaa usein ilkeilyä tai turhaa kohkaamista, mutta toisin kuin Instassa, se on ensisijaisesti julkista. Instagramissa yhä useammalla on yksityinen tili, jolloin tarinan näkevät vain valikoidut henkilöt, yleensä oma tuttavapiiri.

Näistä lähtökohdista on hyvin vaikeaa rakentaa avointa keskustelua. Sen sijaan stooriin postatut edustavat selfiet, joiden vieressä on napakka pohdinta masennuslääkkeistä, ovat kätevä tapa esiintyä fiksuna ja tiedostavana tyyppinä.

Kannattaa seurata hei, mulla on ajatuksia! Ja millaisia ne ovatkaan, ne ovat niin in! Intersektionaalinen feminismi sitä, ekologiset pesuaineet tätä.

Instagramia arvosteltiin pitkään siitä, kuinka tilien kuvastossa arki näyttäytyi yhtenä juhlana: siellä esiteltiin vain täydellistä elämää. Nyt tarinoissa esitellään täydellisiä mielipiteitä.

Loppupeleissä tyylikkäällä feedillä ja kantaa ottavalla tarinalla on sama pyrkimys: itsensä esittäminen muille mahdollisimman edullisessa valossa, toisin sanoen brändääminen.

On hienoa, jos esimerkiksi tietyt feministiset ajatukset tuntuvat omilta. Harvoin Instagramin tarinoissa silti esitetään pintaa syvemmin, mistä nämä aatteet ovat peräisin tai mitä ne laajemmin tarkoittavat. Sellainen postaus vaatisi enemmän kuin 15 sekuntia.

Lopulta pohdin, pitäisikö minunkin. Olisi hienoa kirjoittaa oman profiilin esittelyyn ”mielipidevaikuttaja”. Mutta se ei parantaisi maailmaa tippaakaan.

Alan 10-vuotiaana miekkailijaksi Aragornin ja Anne Bonnyn vuoksi.

Pian käy ilmi, ettei lajissa ole kyse sankareista, rohkeudesta tai muiden lasten kukistamisesta.

Miekkailu on tarkkuutta ja tuhansia toistoja, jotka kehittävät rytmitajua ja reaktiokykyä. Niiden ansiosta miekkailija tietää vaistonvaraisesti, mitä tehdä, kun joku lähestyy tarkoituksenaan lyödä säilä päälakeen.

11-vuotiaana en tajua kisaamista: aikuiset suostuttelevat lapsensa hakkaamaan toisiaan aseilla samalla, kun itse katsovat vierestä. Otteluiden jälkeen seison rivissä muiden kanssa, kun diminutiivi-Terminaattorit on esitelty voiton ja häviön huumeille ja yksi heistä julistetaan parhaaksi.

Miekkailu kehittyi nykyisen kaltaiseksi urheilulajiksi 1800-luvulla. Se on mielikuvista huolimatta raskasta kuin tennis tai nyrkkeily, ja yhdistää molempien tavoin kestävyyden ja räjähtävän nopeuden reaktiokykyyn ja taktiseen osaamiseen. Lajin kantava ajatus on yhä sama kuin kaksintaistelun, josta se kehittyi sotilastaidon kautta urheiluksi: osua aseella vastustajaan ennen kuin hän ehtii osua minuun.

Osumisen opettelu alkaa askeleen opettelemisesta. Askellettuani muutaman vuoden liikuntasalin päästä toiseen voittomahdollisuuteni alkavat kasvaa. Samalla minulle selviää, että myös julkisen keskustelun ulkopuolella osa ihmisistä pitää urheilevaa naista naisurheilijana, eikä ”vain urheilijana”. Naisurheilijan taidot määrittyvät ennen kaikkea sen kautta, ettei hän ole mies, eikä siksi pysty yhtä hyviin suorituksiin edes teoriassa. Ominaisuudet, taidot ja minuus nähdään asioina, jotka kaikilla vain ovat, eikä asioina, jotka opitaan, poisopitaan tai luodaan.

Esseessään Tapa pallo kirjailija Juhani Karila kirjoittaa: ”Urheilussa tappio on totaalinen. Elämässä totaalista on vain kuolema. Urheilu on turvallinen paikka harjoitella kuolemista.” Miekkailussa Karilan toteamus on erityisen tosi. Olen harjoitellut kuolemaa ensimmäisen kisavuoteni jälkeen lukemattomia kertoja.

Kisoissa kuoleman simulointi alkaa aina samasta paikasta kuin videopelihahmon uusi elämä: pim, olet elossa. Löydän itseni urheiluhallin vessasta täyttämästä vesipulloa, ja vessassa on, hallista riippumatta, harmaata hohkaava lattia ja Lordi-elokuvan tunnelma. Palaan liikuntasaliin, kiristän kengännauhat ja alan lämmitellä.

Moderni huippu-urheilu luotiin miesten kamppailun areenaksi ja yhteiskunnan peiliksi. Käsitykset voitosta ja parhaudesta rakennetaan kilpa- ja huippu-urheilussa varhain, koska ne ovat päämääriä, joihin kilpailija yleensä jossain vaiheessa tähtää. Huippu-urheilu on yhteiskunnan peilinä jätättävä ja hidastunut. Tasa-arvoistuminen on kilpaurheilussa edennyt yhtä hyvin kuin Akilleen yritys ottaa kilpikonna kiinni. Erityisesti ymmärrys siitä, mitä tarkoittaa olla paras, on yhä kietoutunut tiukasti sukupuoleen.

Naisten asema kilpaurheilussa on parantunut viime vuosikymmeninä, mutta kilpaurheilijanaisen identiteetti on yhä neuvottelun alaisena eri tavalla kuin miesurheilijan. Naisurheilijaa määritellään ja hänen kykyjään kyseenalaistetaan miesurheilijasta poikkeavin tavoin.

Keväällä 2018 kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF asetti säädöksen, jonka mukaan Caster Semenya ja joukko muita naisten sarjassa kilpailevia huippujuoksijoita joutuvat joko alentamaan luonnollisen korkeita testosteroniarvojaan lääkinnällisesti tai kilpailemaan miesten sarjassa. Stanfordin yliopiston tutkija Katrina Karkazis arvioi säädöksen vaikuttavan erityisesti globaalista etelästä tuleviin ei-valkoisiin urheilijoihin.

Historiallisesti muita kuin miehiä on pyritty järjestelmällisesti pitämään kilpaurheilun ulkopuolella vetoamalla sekä naiseuden että lisääntymiskyvyn vaurioitumiseen. Molemmat liittyvät vahvasti naisille oletettuun kehoon. Kun Kathrine Switzer juoksi Bostonin maratonin vuonna 1967 kisan ollessa naisilta kielletty, kriitikot varoittivat toisteisen liikkeen surkastuttavan rinnat ja pudottavan kohdun ulos. Vuonna 2005 Kansainvälisen hiihtoliiton puheenjohtaja ja olympiakomitean jäsen Gian-Franco Kasper sanoi radiohaastattelussa, ettei mäkihyppy sovi naisille ”lääketieteellisten näkökulmien vuoksi”, viitaten kohdun mahdolliseen vaurioitumiseen.

Sukupuolten asemaan vaikuttaminen on usein ollut yhtä hienovaraista kuin räjähtävien kohtujen pelko. Vuoden 1976 olympialaisissa Margaret Murdock sai kivääriammunnassa hopeaa, ja vuonna 1984 laji jaettiin miesten ja naisten sarjoihin. Vuoden 1992 olympialaisissa kiinalainen Zhang Shan osallistui skeet-ammunnan sekasarjaan ja voitti. Seuraavissa olympialaisissa naiset eivät saaneet osallistua skeet-ammuntaan, muu haulikkoammunta jaettiin miesten ja naisten sarjoihin, ja naisten sarjan kisasuorituksista tehtiin kevyempiä, joten sen tulokset eivät enää olleet vertailukelpoisia miesten sarjan tulosten kanssa.

Vuoden 2020 olympialaisissa ammunta uudistuu ja miehet ja naiset ampuvat miltei vertailukelpoisesti. Laajemmin tarkasteltuna mahdollisuudet naisten ja miesten sekä valkoisten ja ei-valkoisten urheilijoiden välillä ovat kuitenkin yhä epäsymmetriset. Siksi miekkailija Ibtihaj Muhammad, ensimmäinen hijabiin pukeutuva amerikkalainen olympiamitalisti, sanoo voitontahtonsa liittyvän haluun olla esikuva. Sellaista hänellä itsellään ei huippu-urheilijaksi kasvaessaan ollut.

Valokuvareportaasissaan Play Like A Girl Britni de la Cretaz ja Laurel Golio dokumentoivat kahta tyttöjen baseball-joukkuetta. Syrjinnän historia lajissa on pitkä. Vuonna 1973 yhdysvaltalainen tuomioistuin määräsi, että 22 vuoden osallistumiskiellon jälkeen tyttöjen täytyi antaa liittyä lasten baseball-joukkueisiin New Jerseyssä. Sen seurauksena yli 2000 poikajoukkuetta samasta osavaltiosta lopetti pelaamisen kokonaan. Vuonna 1974 osallistumiskielto kumottiin koko maassa, mutta nykyisen tasa-arvolain yksityiskohdat mahdollistavat yhä tyttöjen kieltämisen koulujen baseball-joukkueista, jotka muodostavat valtaosan nuorten mahdollisuuksista harrastaa lajia.

Miekkailu jaetaan sarjoihin sukupuolen ja iän mukaan. Vaikka kaikki sarjat miekkailevat samat pisteet, on etuliitteiden käyttö runsasta. Miesten finaali on kisoissa aina viimeisenä. Tavarapalkinnot ovat välillä osoitus ihmismielen kekseliäisyyden lopullisesta hiipumisesta. Sarjojen välille luodut erot ovat fiktiota, mutta ne on helppo sisäistää ajattomiksi ja muuttumattomiksi rakenteiksi. Tietoisuus tuskastuttaa Lordi-teemaisessa vessassa, mutta miekkailualueen viivat rajaavat sen ottelun ulkopuolelle.

Jako naisten ja miesten sarjoihin on kilpa-urheilun sukupuolittuneiden käsitysten ytimessä. Nykyisenlainen jako binääriseen sukupuoleen ottaa lähtökohdakseen sen, että sukupuolia on kaksi: yksi on vahva, toinen heikompi. Jako perustuu vääriin oletuksiin sukupuolesta, olettaa sukupuolille luontaisia ja muuttumattomia kykyjä ja vaikuttaa erityisesti transurheilijoiden, muunsukupuolisten urheilijoiden sekä muihin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien urheilijoiden harrastamiseen ja uraan. Huippu-urheilijat Chris Mosier ja Lauren Lubin ovat sekä urheilussa että työssään urheilun ulkopuolella osoittaneet, että vääristynyt ymmärrys sukupuolesta heijastuu paitsi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluviin kilpaurheilijoihin yksilöinä, myös laajempaan yhteiskunnalliseen ymmärrykseen sekä sukupuolesta että urheilusta.

Toisaalta myös media ylläpitää käsityksiä eri sukupuolten asemasta kilpaurheilussa. Naisten ja sukupuolivähemmistöjen kilpa-urheilusuorituksia huomioidaan vähemmän ja eri tavoin kuin miesten vastaavia. Heidät asetetaan miehiä useammin edustamaan tiettyä sukupuolta sen sijaan, että he saisivat edustaa itseään kilpaurheilijoina. Urheilujournalismin antamat vaimon, tyttären ja äidin identiteetit, kilpailijoiden ulkonäön kommentointi ja muiden kuin cis-sukupuolisten urheilijoiden häivyttäminen uutisoinnista ylläpitävät rajaa, jonka toisella puolella vain mies voi toteuttaa kilpaurheilijuutta puhtaimmillaan.

Pim, olen elossa. Materialisoidun Ruskeasuon urheiluhalliin, jonka kahvila on poikkeuksellisen hyvä mutta vessan lattia harmaa. Lämmittelen ja astun miekkailualueelle hermostuneena. Kovaa hyökkääminen on taktisesti oikea valinta, mutta saan pisteitä liioitellulla, rumalla aggressiolla. Miekkailussa aggressiivisuus on hyve, jos sitä käyttää oikein, ja nyt olen siirtynyt Taktikoiva Bulbasaur -tasolta Hulk-tasolle. Viides ja viimeinen osuma hävittää takanani leijailevan kalman.

Ottelu loppuu ja jään odottamaan seuraavaa. Välillä voiton etsintä muuttuu jälleensyntymisen opetteluksi. Hiki tiivistyy varustekopissa pilveksi, josta urheilijan on aikansa murjotettuaan noustava.

Palaan kisoihin, koska niissä on edelleen kyse siitä, että osallistujat jahtaavat toisiaan miekat kädessä ja lopuksi yksi heistä julistetaan parhaaksi. Kilpaurheilu etsii fyysistä virheettömyyttä tiivistäen sen mahdollisuuden miekkailuottelun kestoon tai juoksuradan pituuteen. Yksi sukupuoli voidaan olettaa kilpaurheilijoista parhaaksi ja muut määritellä sen mukaan. Silloin kyse ei enää ole täydellisyyden etsimisestä, vaan asioiden painostamisesta sellaisiksi kuin ne ovat aina olleet.

Toisaalta kilpaurheilija on kärsivällinen ja muutoksen epätasaisuuteen tottunut. Hän on oppinut, että kehitys vaatii toistoja, ja löytää niistä voiman ja kauneuden.

Pian selviää, ketkä ylioppilaskunnassa käyttävät valtaa tulevan kahden vuoden ajan. HYY:n edustajistovaalien ensimmäisen vaaliviikon äänestys on 31.10.–2.11. ja toisen vaaliviikon äänestys 5.11.–7.11. Ohjeet äänestämiseen löydät tämän jutun lopusta.

Mistä edustajistovaaleissa on kysymys?

Vaaleissa HYY:n jäsenmaksun maksaneet opiskelijat valitsevat keskuudestaan 60 hengen edustajiston. Edustajisto on ylioppilaskunnan ylin päättävä elin – siis vähän niin kuin eduskunta Suomessa. Kunkin edustajiston kausi kestää kaksi vuotta.

Edustajisto valitsee keskuudestaan vuosittain hallituksen ja määrittelee, mihin ylioppilaskunta toiminnassaan keskittyy. Se päättää muun muassa HYY:n tavoiteohjelmasta sekä talousarviosta, tilinpäätöksestä ja esimerkiksi kiinteistöjen ostamisesta ja myymisestä. Edustajisto myös ohjaa Unicafen ja muiden HYY:n omistamien yhtiöiden toimintaa.

Tulevalla kaudella edustajat tulevat esimerkiksi päivittämään ylioppilaskunnan nykyisen strategian, joka ohjaa ylätasolla sitä, miksi ylioppilaskunta on olemassa ja mihin suuntaan sitä ollaan viemässä.  Myös seuraavaa strategiaa, joka astuu voimaan vuonna 2020, aletaan jo valmistella. Lisäksi HYY:n poliittisia linjoja ohjaavaa linjapaperia tullaan todennäköisesti myös päivittämään tulevien vuosien aikana. Poliittisessa linjapaperissa määritellään ylioppilaskunnan kanta esimerkiksi opiskelija-asumispolitiikkaan, translakiin ja tuettavaan järjestötoimintaan.

HYY:n hallituksen puheenjohtaja Lauri Linna kertoo, että pian päättyvällä kahden vuoden kaudella edustajistossa on panostettu esimerkiksi yhdenvertaisuuskysymyksiin ja pyritty muuan muassa kouluttamaan järjestöjä yhdenvertaisesta toiminnasta.

“Tulevan edustajiston kokoonpano vaikuttaa siihen, pidetäänkö näitä asioita yhä tärkeänä. Tällä hetkellä on vahva konsensus siitä, että pidetään, mutta on myös ehdokkaita, jotka ovat eri mieltä.”

HYY:n vaalikoneesta selviää, että ehdokkaiden vastauksissa on hajontaa kysyttäessä esimerkiksi ylioppilaskunnan automaatiojäsenyydestä, siitä, millaista järjestötoimintaa ylioppilaskunnan tulisi ensisijaisesti tukea sekä siitä, mitä ylioppilaskunnan tekemän kehitysyhteistyön tulisi sisältää.

Vaikka aiheet ovat painavia, opiskelijat ovat tavanneet äänestää edustajistovaaleissa laiskasti. HYY:n edustajistovaaleissa ääntään on käyttänyt viime vuosina reilut 30 % äänioikeutetuista.

Edustajistovaaleissa osa ehdokkaista ja ryhmittymistä on poliittisesti sitoutumattomia, kuten ainejärjestöläisiä edustava HYAL, osa taas poliittisia, kuten esimerkiksi Helsingin yliopiston akateemiset perussuomalaiset tai Opiskelijoiden sosialidemokraattinen yhdistys.

Yksittäiset ehdokkaat ovat voineet muodostaa keskenään myös vaaliliittoja; tällainen on esimerkiksi kahden ehdokkaan muodostama Liberaalinen vaaliliitto. Vaaliliitot voivat puolestaan solmia yhdessä vaalirenkaan, kuten HYY:n Vihreiden ja Sitoutumattoman vasemmiston yhdessä muodostama Maailmanpyörä.

Edustajistovaalien vaalitapa on suhteellinen: annat äänesi paitsi omalle ehdokkaallesi myös sille listalle, jolla hän on.

Mitä edustajistoryhmät ajavat?

Ennen vallan vaihtumista annoimme kautensa päättävän edustajiston puhua vielä kerran. Pyysimme väistyvien edustajistoryhmien puheenottajia ottamaan kantaa kolmeen ajankohtaiseen aiheeseen.

Nyt istuvien ryhmien lisäksi tulevaan edustajistoon pyrkii ehdokkaita myös Liberaalisesta vaaliliitosta, Piraateilta, Perussuomalaisten vaaliliitosta sekä Sinisten ja Kristillisdemokraattien Vapauden puolesta -vaalirenkaasta.

Tätä kysyimme:

1. Tällä hetkellä läsnäolevaksi ilmoittautunut opiskelija on automaattisesti myös ylioppilaskunnan jäsen. Tulisiko ylioppilaskunnan automaatiojäsenyys säilyttää?
2. Mihin HYY:n tulisi panostaa, jos taloustilanne paranee? Entä mistä leikataan, jos taloustilanne jostain syystä huononee?
3. Mitkä ovat tärkeimmät keinot, joilla ylioppilaskunnan tulee osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan?

Näin he vastasivat:

Rasmus Olander, Svenska Nationer och Ämnesföreningar – SNÄf:

1. Kyllä. Automaatiojäsenyys luo vakaan pohjan ylioppilaskunnan vaikuttavuudelle. Se takaa sen, että meillä on kaikkien opiskelijoiden asiaa ajava ja oikeuksia puolustava ylioppilaskunta.
2. Ylioppilaskunta on päättänyt luopua jäsenmaksusta vuoteen 2025 mennessä. Tässä tavoitteessa on pysyttävä. Mikäli tavoite toteutuu ja taloustilanne edelleen paranee, on panostettava jäsen- ja järjestöpalveluihin. Mikäli taloustilanne huononee, on toimintaa karsittava esimerkiksi priorisoimalla edunvalvonnan tavoitteet uudelleen.
3. Ylioppilaskunnan kuuluu olla edelläkävijä ilmastoasioissa – ja ylioppilaskunnan ja HYY Yhtymän on saavutettava hiilineutraalius niin nopeasti kuin mahdollista! Kuka muu muka?

Anna Lemström, Sitoutumaton vasemmisto:

1. Henkilökohtaisesti löydän automaatiojäsenyydelle monia hyviä perusteita. Automaatiojäsenyys mahdollistaa laajan edunvalvontatyön jokaisen opiskelijan hyväksi. Samalla se antaa jokaiselle jäsenelle mahdollisuuden osallistua demokraattisesti ylioppilaskunnan päätöksentekoon. Ryhmällämme ei ole yhtenäistä kantaa automaatiojäsenyydestä.
2. Olemme ryhmänä sitoutuneet siihen, että HYY on jäsenmaksuton vuonna 2025. Tämä on mahdollista hyvällä taloudenpidolla. Lyhytaikaista talouskriisiä varten HYY:llä on käyttörahasto, jolla toimintaa voidaan jatkaa. Pidempiaikaista taloudellista vaikeutta olisi paikattava, niin tylsältä kuin se kuulostaakin, kiristämällä budjettia kaikkialta. Ensimmäisenä syyniin asettaisin valmiiksi rikkaiden järjestöjen tuet. Toivoisin kuitenkin, että erityisesti edunvalvontatyöstä ja jo valmiiksi pienistä henkilöstökuluista leikattaisiin vasta aivan viimeisenä vaihtoehtona.
3. On erittäin tärkeää, että ylioppilaskunta osallistuu aktiivisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan. Tämä on tehtävä muun muassa näyttämällä esimerkkiä vastuullisesta liike- ja muusta toiminnasta sekä ottamalla kantaa ja tekemällä uusia avauksia poliittiseen keskusteluun aiheesta. Ilmastonmuutos on sukupolvemme tärkein ja suurin kysymys. Sen ratkaiseminen on edellytys sille, että meillä on tulevaisuus, jonka eteen edunvalvontaa voi ylipäätänsä tehdä.

Linda-Liisa Kelokari, Osakuntalainen vaalirengas:

1. Mielestämme automaatiojäsenyys tulisi säilyttää. Automaatiojäsenyyden poistaminen horjuttaisi ylioppilaskunnan mahdollisuuksia toteuttaa lakisääteisiä tehtäviään eli toimia opiskelijoiden edunvalvojana ja opiskelijayhteisön ylläpitäjänä. HYY:llä tulisi kuitenkin olla suunnitelma jäsenhankintaa varten siltä varalta, että automaatiojäsenyys poistuu. Jäsenmaksuttomuuden saavuttaminen on myös tärkeä keino varautua siihen.
2. Olemme sitoutuneet tavoitteeseen jäsenmaksuttomasta HYY:stä vuoteen 2025 mennessä. Taloustilanteen onkin parannuttava, jotta tavoite saavutetaan. Hyvässäkin taloudellisessa tilanteessa on tärkeää pitää budjetti kurissa. Jos taloustilanne jostain syystä heikkenee, edunvalvonta ja järjestötoiminta on turvattava.
3. HYY:n tulee toiminnassaan sitoutua kestävän kehityksen arvoihin ja kannustaa myös jäseniään ja järjestöjään siihen sopivissa yhteyksissä tiedottamalla. Ilmastonmuutos on myös opiskelijoita koskeva ongelma, ja ylioppilaskunta voi osallistua sen torjumiseen esimerkiksi vaikuttamalla tutkitun tiedon arvostukseen päätöksenteossa joko itsenäisesti tai yhdessä yliopiston kanssa. Ympäristöarvojen on näyttävä myös HYY Yhtymän liiketoiminnassa.

Mikko Kymäläinen, Sosialidemokraattiset opiskelijat:

1. Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on toistaiseksi osoittautunut toimivimmaksi tavaksi taata ylioppilaskuntien rahoitus niiden lakisääteisten tehtävien hoitamiseen. OSY katsoo, että myös opiskelijakunnille tulisi taata jollain tavalla resurssit omien, ylioppilaskuntien kanssa liki identtisten lakisääteisten tehtäviensä hoitamiseen.
2. HYY:n taloustilanteen parantuessa on ensisijaisesti noudatettava suunnitelmaa jäsenmaksun laskemiseksi nollaan euroon. Jos taloudellinen tilanne sallisi, voisi HYY:n kehitysyhteistyöbudjettia korottaa vastaamaan yhtä prosenttia toimintatalouden budjetista. Taloustilanteen heikentyessä voisi esimerkiksi järjestölehtitukea leikata.
3. HYY voi organisaationa ottaa osaa erilaisiin tempauksiin ja mielenosoituksiin, kuten ilmastomarssiin viime lokakuussa. HYY:n tulee myös ohjata omia jäseniään ja piirissään olevia järjestöjään ilmastonmuutoksen torjuntaa esimerkiksi järjestötukien kautta. Lisäksi HYY:n tulee tarkastella kriittisesti harjoittamaansa liiketoimintaa ja sen ympäristövastuullisuutta.

Jeremias Nurmela, Edistykselliset:

1. Pakkojäsenyyttä ei tule säilyttää. Pakkojäsenyys on perustuslain yhdistymisvapauden vastainen ja epätasa-arvoistava. Esimerkiksi ammattikorkeakouluissa ei ole pakkojäsenyyttä opiskelijakuntaan. Opiskelijan tulisi saada valita, haluaako hän kuulua ylioppilaskuntaan vai ei.
2. Talouden parantuessa HYY:n tulisi madaltaa jäsenmaksua. Niin kauan kuin opiskelijan tulee maksaa pakollista jäsenmaksua vuosittain, ei erittäin rikkaan ylioppilaskunnan tulisi kasvattaa toimintansa kustannuksia. Mahdolliset leikkaukset taas tulisi kohdistaa ensisijaisesti hallintoon tai Ylioppilaslehteen. Tärkeintä on, ettei jäsenmaksua lähdetä nostamaan.
3. HYY:n tulee huomioida ilmastovaikutukset omassa toiminnassaan ja pitää niitä esillä tiedotuksessaan. HYY:n kannanottojen tulee rajoittua opiskelijoiden asioihin, mutta niissäkin on huomioitava ilmastovaikutukset.

Minja Lahdelma, HYAL:

1. Automaatiojäsenyys tulee säilyttää! Automaatiojäsenyys takaa ylioppilaskunnan demokratian toteutumisen ja sen, että jokainen opiskelija pääsee vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin. Myös edunvalvonta on vaikuttavampaa, kun [HYY] edustaa lähes 27 000 opiskelijaa. Tiedostan, että vastustajat kritisoivat sitä kannanotoista, jotka eivät edusta koko jäsenistöä. Näkisin ennemminkin ongelmaksi sen, että vain pieni osa jäsenistöstä käyttää äänioikeuttaan edustajistovaaleissa.
2. HYY on siitä onnellisessa asemassa, että on täysin mahdollista olla jäsenmaksuton vuonna 2025. Jos taloustilanne kohenee, näkisin järkeväksi kartoittaa mahdollisuuksia hankkia toinen esteetön monitoimitila tai tiloja Viikin lähettyviltä. Leikkaamisen aloittaisin karsimalla päällekkäisyyksiä toiminnoista. Esimerkiksi jos tänä vuonna aktiivisesti kaupungille lobattu joustava päivähoito toteutuu, harkitsisin vakavasti Pikku HYY:n tulevaisuutta.
3. Ilmastonmuutos on tieteellisesti todistettu fakta, ja meidän on oltava mukana torjumassa lisävahinkojen syntymistä. Ylioppilaskunnan tulisi mielestäni toimia tieteen ja tutkimuksen äänitorvena ja peräänkuuluttaa tieteellisesti tutkittuun tietoon pohjautuvaa päätöksentekoa niin ylioppilaskunnassa, yliopistolla kuin yhteiskunnassakin.

Kukka Louhimies ja Daria Tarkkhova, HYY:n Vihreät:

1. Kyllä tulisi. Kun kaikki yliopiston perustutkinto-opiskelijat kuuluvat ylioppilaskuntaan, on kaikilla yhtäläiset vaikutusmahdollisuudet ja oikeudet palveluihin. Olemme siis yksi suuri yhteisö! Automaatiojäsenyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin jäsenmaksu: HYY:n tulee olla jäsenmaksuton ylioppilaskunta, mutta automaatiojäsenyys tulee säilyttää.
2. HYY:n taloustilanteen voidaan olettaa parantuvan tulevaisuudessa, sillä isot sijoitukset –Siltasaari ja Seurahuone – ovat onnistuneet. HYY:n tavoite olla jäsenmaksuton vuonna 2025 on ensimmäinen tapa käyttää lisätuloja. Jatkossa on myös panostettava esim. englanninkielisen viestinnän ja asiapapereiden saatavuuteen yliopistolla. Taloustilanteen huonontuessa voi madaltaa tukia jo valmiiksi rikkailta jäsenjärjestöiltä.
3. UniCafen toiminnan kehittäminen yhä ekologisempaan suuntaan, sijoitus- ja liiketoiminnan ympäristöystävällisyydestä huolehtiminen ja kestävien arvojen vaatiminen vuokralaisilta. Lisäksi HYY:n tulee käyttää lobbausresurssejaan paremman ilmastopolitiikan saavuttamiseksi. HYY:n tulee jatkossakin osallistua lokakuun ilmastomarssin kaltaisiin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyviin mielenilmauksiin.

Kalle Markkanen, HELP:

1. Automaatiojäsenyydestä tulisi luopua, sillä se rikkoo merkittävästi yksilön perusoikeuksia rajoittamalla yksilölle kuuluvaa negatiivista yhdistymisvapautta. Ylioppilaskunnalla ei ole tällä hetkellä sellaisia lakisääteisiä tehtäviä, jotka puoltaisivat pakkojäsenyyden olemassaoloa. Pakkojäsenyys on ongelmallinen myös siksi, että osa edustajistoryhmistä on halunnut laajentaa ylioppilaskunnan toimintaa siten, että HYY ottaisi kantaa esimerkiksi päivänpoliittisiin aiheisiin. Pakkojäsenyys sitoo HYY:n kannanotot koskemaan koko jäsenistöä. HELP:n mielestä on tärkeää, että opiskelijoilla on tarvittaessa mahdollisuus irtisanoutua itselleen epämieluisista kannanotoista.
2. HYY:n ensisijaisena tarkoituksena olisi saada laskettua jäsenmaksu nollaan. On epäoikeudenmukaista, että satojen miljoonien omaisuuden päällä istuva yhteisö kerää pakkojäsenyyden turvin jäsenmaksua toimintaansa. Vaikka rahankäytöllä saavutetaan myös paljon hyvää, ei se jakaudu tasaisesti kaikkien jäsenten kesken. Jäsenmaksun alentaminen hyödyttää tasaisesti jokaista jäsentä yhtä paljon. Huolimatta HYY:n taloustilanteesta ylioppilaskunnan tulisi esimerkiksi leikata ainakin hieman järjestöille annettavia tukia. On kyseenalaista, että vaikka pakkojäsenyys koskee yksittäisiä jäseniä, järjestöt ovat rahankäytön keskiössä.
3. Ylioppilaskunnan tulee huomioida ilmastonmuutos omassa toiminnassaan. Pienet teot lähettävät tärkeän viestin siitä, että ilmastonmuutos otetaan tosissaan. Myös HYY Yhtymää voidaan ohjata ottamaan ilmastokysymykset riittävästi huomioon liiketoiminnassaan. Aiheen tärkeydestä huolimatta HYY:n ei tule ottaa ilmastonmuutoksen torjumista tärkeimmäksi hankkeekseen, sillä sitä voidaan ajaa myös muilla areenoilla. HYY:n resurssien tulee ensisijaisesti keskittyä suoraan opiskelijoita koskeviin asioihin.

Näin äänestät

Jos olet ilmoittautunut läsnäolevaksi opiskelijaksi ja maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun, olet äänioikeutettu edustajistovaaleissa.

Voit etsiä itsellesi sopivan ehdokkaan esimerkiksi HYY:n vaalikoneen avulla. Kaikki ehdokkaat ja heidän numeronsa on listattu täällä.

Äänestää voi 31.10.–2.11. tai 5.11.–7.11. klo 10–18 välisenä aikana. Äänestäminen tapahtuu verkossa osoitteessa https://vaalit.hyy.fi. Vaalijärjestelmään kirjaudutaan yliopiston käyttäjätunnuksilla.

Vaalitulos on selvillä viimeisen vaalipäivän (7.11.) iltana noin klo 20.

Uusi edustajisto aloittaa kaksivuotisen kautensa 1.12.2018.

Juttua varten on nimeltä mainittujen henkilöiden lisäksi jututettu HYY:n pääsihteeri Aaro Riitakorpea ja puheenjohtaja Suvi Pulkkista.

”Marraskuussa aloimme puhua yhteen muuttamisesta. Meillä oli pitkän tähtäimen suunnitelma: minä lähtisin Ruotsiin vaihtoon, ja kun puoli vuotta myöhemmin palaisin, etsisimme yhdessä asunnon.  

Tyttöystävä lähetteli linkkejä kivoihin kämppiin. Sitten hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei tämä toimikaan. 

Sinä lauantaina meidän piti mennä yhdessä katsomaan roller derbyä. Se jäi väliin, sillä ilmassa oli jotain outoa. Emme puhuneet koko iltana juuri mitään, ja lopulta lähdin itkuisena kotiin. Toivoin, että tyttöystävä juoksisi leffatyyliin perääni, mutta sitä ei tapahtunut.   

Maanantaina hän kertoi, että haluaa erota. Että hänen tunteensa eivät ole enää yhtä vahvoja kuin ennen. Jälkikäteen ajateltuna varoitusmerkkejä oli ollut kyllä ilmassa, mutta siinä hetkessä ilmoitus tuli aivan puskista.  

Kuukausi eron jälkeen muutin Göteborgiin. Tavallaan se oli ihanaa: ei tarvinnut jäädä samaan kaupunkiin exän kanssa ja pelätä, että törmää häneen kadulla. Uusi elämä edessä!   

Samaan aikaan olin tietenkin aivan paskana, itsetunto pohjalukemissa. Ja yhtäkkiä piti mennä vieraaseen paikkaan, tutustua ihmisiin ja löytää kavereita, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli vain erakoitua omaan asuntolahuoneeseen ja kärsiä surusta yksin. 

Ei siinä sitten auttanut muu kuin yrittää feikata toimintakykyistä ihmistä. Ero tuntui niin isolta asialta, että siitä olisi tehnyt mieli kertoa kaikille: mut on jätetty, ymmärtäkää mua! Antakaa anteeksi, että olen näin voimaton! Mutta niin ei ole kovin luontevaa sanoa ihmisille, joihin on vasta tutustumassa.  

Välillä suru sai kyseenalaistamaan koko touhun: Eikö olisi ollut vain helpompaa jäädä kotiin? Miksi en voi koskaan tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan etsin aina jotakin uutta? Miksi tehdä asioista itselleen näin kauhean vaikeita? 

Ja sitten yhtäkkiä mikään ei enää olekaan niin vaikeaa. Sitä löytää tiensä uusiin paikkoihin, bongaa kivan kahvilan, saa ystäviä. Vieraassa paikassa pienetkin onnistumiset aiheuttavat isoja onnentunteita.  

Tietenkin latasin myös Tinderin. En löytänyt sieltä uutta rakkautta vaan jotain vielä mullistavampaa: roller derbyä pelaavan tyypin, joka pyysi minut mukaan treeneihin. Ensimmäisellä kerralla olin jännittynyt ja aivan ulalla, mutta samalla hirveän ylpeä itsestäni ja siitä, että uskalsin mennä.  

Roller derbystä tuli tärkein selviytymiskeinoni. Yhtäkkiä ei enää tarvinnutkaan olla yksin, vaan sai nujuta pelikentällä yhdessä muiden kanssa. Urheilu on tosi hyvä masennuslääke. 

Kaipaan exääni ihmisenä edelleen. En kuitenkaan enää jatkuvasti märehdi asiaa. Minun on ihan hyvä olla itseni kanssa, ja ero on mennyttä elämää.   

Roller derby sen sijaan tuli jäädäkseen. Se hyvä puoli tässä kaikessa oli.” 

R, 27

Haluaisitko kertoa rakkaustarinasi? Ota yhteyttä: paatoimittaja@ylioppilaslehti.fi.

Mä Henkilöjä-osan liitepalstoja luin
Ja etsin yksinäistä ymmärtäjää
Mä siihen skeptisesti suhtauduin
Mut mietin, kannattaisko yrittää 

Kun joku kysyy minulta ja kumppaniltani, kuinka olemme toisemme tavanneet, vastaamme aina samalla tavalla: Missäs sitä ihmiset nyt yleensä tapaavat. 

Baarissako, saattaa se joku silloin kysyä. 

Ei sentään, nyt eletään 2010-lukua! Tinderissä tietenkin, nauramme.  

Sen jälkeen keskustelu muuttuu usein hilpeäksi päivittelyksi: Ajatella, että ilman tuota hupsua sovellusta emme ehkä olisi koskaan kohdanneet. Mikä onni, että deittailu on nykyään näin mutkatonta! Siunattu teknologia!  

Mutta osattiin sitä ennenkin. Suomirockin monoliitti Hector oli näiden asioiden äärellä jo vuonna 1976. Kaipaava haavanlehtinen esittelee 1970-luvun vastineen Tinderille: sanomalehtien Henkilökohtaista–palstat, nuo salattujen toiveiden syntysijat.  

Kaava on samanlainen kuin nykyäänkin. Kertoja joutuu hylätyksi, kittaa halpaa punaviiniä suruunsa ja päätyy tarkastelemaan kotikulmiensa naistarjontaa. Deitti-ilmoitukseen vastaaminen tuntuu arveluttavalta, mutta ei tässä hävittävääkään ole, sankarimme tuumaa ja marssii lähimpään postitoimistoon. 

Hänen mieleensä on jo ehtinyt piirtyä kuva siitä, millainen nainen vastassa kenties on: herkkä mutta kiihkeä, ritarillista lempeä vailla! 

Ja sitten näin sen nimimerkin:
”Kaipaava Haavanlehtinen”
On yksin jossain mielin herkin
Hän kiihkon kuriiria ootellen 

Hotelli Hannikainen on Hectorin viides levy. Se tupsahti omituiseen välitilaan; maailmaan, jossa kohkattiin toisaalta Abbasta, toisaalta Sex Pistolsista.  

Albumi on hämmentävä sekoitus rokkia, kantria, suomenkielistä kikkailua ja tankero-englantia. Löytyypä sieltä kaksi Bob Dylan -coveriakin, joista erityisesti Hei leidi hei on jo hölmönfiksun nimensä puolesta mainitsemisen arvoinen.  

Mutta millainen kappale Kaipaava haavanlehtinen onkaan! Röhönaurulla käynnistyvä, baaripianon ja kurittoman saksofonin säestämä ralli, jota toteuttamaan on haalittu kaarti aikansa keskeisimpiä musiikintekijöitä: Tasavallan Presidentissäkin soittanut saksofonisti Pekka Pöyry, vielä suurta läpimurtoa odotellut 23-vuotias Maarit ja uraansa niin ikään vasta aloitellut Freeman. 

Ja sitten on juopuneen mökkinaapurin innokkuudella fraseeraava Hector ja tämä käsittämätön sanoitus, joka sulkee sivistyssanat muitta mutkitta syliinsä (kuinka usein olet kuullut jonkun laulavan skeptisestä suhtautumisesta?) ja tekee viinanhajuisesta yksinäisyydestä oudolla tavalla ylevää.   

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin tämä kaikki kuulostaa toki hieman koomiselta, enkä voi kuin kiittää luojaa siitä, ettei levyllä haitaria soittanutta Seppo Hovia ole päästetty tässä kappaleessa ääneen. 

Silti: Hector oli jo vuonna 1976 edistyksellisempi kuin moni meistä nykyään. Kaipaavaa haavanlehtistä kuunnellessani minun tekisi mieli ojentaa tolvanoita, jotka yhä vieläkin internetissä kyselevät, onko ok panna ekoilla treffeillä: kuunnelkaa hyvät ihmiset Hectoria ja tehkää valintanne ihan itse. 

Me mentiin Hotelli Hannikaiseen
Ja sinne viikoksi hukuttiin
Virta kytkettiin kahteen yksinäiseen
Me tuskin tuntiakaan nukuttiin! 

Tällä tavallahan suhteista kauneimmat usein alkavat: treffeillä, jotka eivät pääty vaan kestävät vuorokauden, tai kolme, tai vaikka viikon.  

Myös Haavanlehtiselle käy -onnekkaasti. Hän päätyy kavaljeerinsa kanssa Hotelli Hannikaiseen, arvatenkin Hannikaisen baarin kautta – sellainenkin kappale albumilta nimittäin löytyy. Perimätiedon mukaan Hannikaisen baari on mielikuvituksen tuotetta: yhdistelmä kapakoita, joissa Hector ensimmäisen 29 elinvuotensa aikana luuhasi. 

(2010-luvun Tinder-deittailija voi viedä seuralaisensa esimerkiksi Turussa sijaitsevaan Olutravintola Hannikaiseen. Tiettävästi paikka on kuitenkin saanut nimensä Hectorin sanoituksesta, ei päinvastoin. Toim. Huom.) 

Kuinka Haavanlehtisen ja hänen kirjekumppaninsa lopulta käy? Jatkuuko romanssi vai jääkö deittipalstarakkaus epärealististen odotusten jalkoihin? 

Sitä Hector ei kerro. Vihellyssoolosta ja hilpeänä rallattelevasta taustakuorosta huolimatta kappaleesta jää jokseenkin surumielinen maku. Mä vielä nään sen nimimerkin, Hector lopuksi laulaa, kuin jotakin jo aikoja sitten päättynyttä kaihoisana katsellen. 

Kuluneet vuosikymmenet ovat nekin lyöneet kappaleeseen oman melankolisen leimansa. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut Pekka Pöyry teki itsemurhan vuonna 1980 ollessaan 40-vuotias. Ja nyt on Hectorkin jo vanha – niin ikääntynyt, että jopa Vain Elämää on ehtinyt tulla tutuksi ja joulukiertuekin alkanut tuntua hyvältä idealta. 

Siitä huolimatta kappale antaa 2010-luvun Tinder-deittailijalle toivoa. Skeptikon kannattaa yrittää, sillä toisinaan käy seuranhakupalstallakin flaksi.

Aikamme älykkö Jordan B. Peterson vieraili sunnuntaina 4. marraskuuta Helsingin Kulttuuritalolla. Tilaisuus oli loppuunmyyty. Peterson esiintyy Kulttuuritalolla vielä toisen kerran sunnuntaina 11. marraskuuta. Tilaisuus on loppuunmyyty.

Tässä jutussa kerromme havaintoja ja ajatuksia Petersonin ensimmäisestä Helsingin-luennosta.

ISH: 

Jonossa takanani seisova mies selittää tilannetta portsarille: kultakirjailtuun boksiin pakattu viskipullo pitäisi saada kuljetettua sisälle. Lahja herra esiintyjälle. Mies on ostanut lipun, jolla saa luennon lisäksi “Meet and greet” -tapaamisen ja yhden yhteiskuvan Jordan Petersonin kanssa. Ajattelen kaikkia miesihailijoilta saatuja avaamattomia viskipulloja, joita Petersonilla on kirjastohuoneessaan keräämiensä Neuvostoliiton kauhuista muistuttavien esineiden seassa.

PT:

Ensi huomio Kulttuuritalolla: kuinka paljon 1450 hengen yleisössä on miehiä verrattuna naisiin. Ilman sen suurempaa metodia väittäisin, että suhde on vähintään 80/20. Mutta tämä ei sinänsä yllätä. Peterson on nimenomaan miesten älykkö, jos sosiaalista mediaa uskoo. Eikä tässä ole mitään moraalista arvostelmaa: Petersonin viesti ilmeisesti vain iskee useammin miehiin. Ehkä miehet ovat älykkäämpiä?

ISH:

Löysin muuten Facebookista ryhmän, jonka nimi on “Jordan Peterson – Elite Only (High IQ and above necessary)”… Peterson-fanit vissiin tykkäävät päteä?

Halusin mennä luennolle ennen kaikkea katsomaan, millaiset ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan Jordan Petersonia. Yleisö on yllättävän vanhaa, suurin osa vaikuttaa päälle kolmekymppisiltä ja varakkailta. Lipun kallis hinta on tainnut karsia Youtube-videoita tuijottelevat nuoret jantterit pois. Vuonna 2009 Slavoj Žižekin luennolle Kiasmaan sentään pääsi ilmaiseksi!

Miehillä on villakangastakkeja, kauluspaitoja ja pukuja. Kukaan ei näytä “sharpilta”, vaan hyvin tunnistettavalla tavalla konservatiiviselta, vähän kuin he yrittäisivät näyttää siltä kuin tähdittäisivät lentokoneen lehden kellomainosta. Naisilla korkokenkiä, hiuksissa kiharrettuja kampauksia ja maltillisesti meikkiä.

Luennon aluksi podcastaaja Dave Rubin kehuu, kuinka upeasti yleisö on pukeutunut. Miten hyvältä näyttävät ihmiset Helsingissä! On uusia pukuja, on takkeja… Tämä yleisö on selvästi laittanut elämänsä kuntoon. Se taitaa olla seuraavaksi puhuvan Jordan Petersonin ansiota.

Peterson niin ikään kehuu ihmisten ulkonäköä. Erityismaininnan hän antaa miehelle, joka on ostanut uuden puvun iltaa varten. Tämä on luonnollisen hierarkian huippu, luuserit ovat jääneet kotiin. Pahoittelen kornia vertausta, mutta Peterson itse näyttää harmaassa villakankaisessa puvussaan, punaisessa kravatissaan ja parransängessään ihan Handmaid’s Talen pahikselta, patriarkaatin ruumiillistumalta.

PT:

Rubinin lyhyt lämmittely on mielestäni muuten aika basic ja aiheeseen sopiva, mutta lopun valittelu median tekemistä ”hit pieceistä” naurattaa. Joo, Petersonista on kirjoitettu myös kriittisiä juttuja, mutta ”paper of recordissa” eli New York Timesissa Petersonia on kuitenkin kutsuttu aikamme vaikutusvaltaisimmaksi älyköksi. Olisivatko pelkät Youtube-videot ja yksi hyvin myynyt self-help-kirja tehneet hänestä näin suositun? Väitän, että ”legacy median” jutut ovat suurimmalta osin auttaneet Petersonin menestyksessä, eivät tehneet sitä vaikeammaksi. Rubin, olisit pikemminkin kehunut mediaa! Sen ansiosta te olette päässeet Helsinkiin asti.

ISH:

Uusliberaali yhteiskunta lupaa rajattomasti vapautta ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia. Se sanoo: tee mitä rakastat ja menesty, nauti elämästä :) , ja sitten jättää yksilön ikään kuin tyhjän päälle. Menestystä on jaossa vain harvoille, eli käytännössä suurin osa ihmisistä ovat jollain tavalla ”hukassa” ja tyytymättömiä elämäänsä. Monella menee tosi huonosti. Ei ihme, että heistä on vapauttavaa kuulla, kun joku auttaa huolehtimaan itsestään ja neuvoo uskottavasti, miten elää parempaa elämää.

Petersonin ohjeet voisivat olla melkein mistä tahansa elämäntaito-oppaasta. Usein 12 Rulesin yksinkertaisuudelle naureskellaan, että ne ovat “niitä samoja neuvoja, joita äidit ovat kertoneet kautta historian, mutta kukaan ei kuuntele äitejä.” Niin ovatkin!

Näin väittävät kriitikot unohtavat kuitenkin, että Peterson pohjustaa ohjeitaan tehokkaasti erilaisilla opettavaisilla anekdooteilla Goethesta Raamattuun. Samalla ohjeet ovat eräänlaisia ankkureita myyttiseen perustaan, jossa arjen pienilläkin teoilla on syvempi merkitys. Kun oma vanhempi huokaisee, että ”siivoapa huoneesi”, tilanteessa ei ole mitään erityisen myyttistä.

PT:

Peterson on rakentanut esityksensä koskemaan lähinnä kirjansa viidettä sääntöä: ”Do not let your children do anything that makes you dislike them.”

Sen pohjalta Peterson puhuu aika ilmiselviä juttuja! Lapset pitäisi yrittää kasvattaa niin, että he osaavat hankkia ystäviä. Tämä tapahtuu Petersonin mukaan jo hyvin varhaisella iällä. Kun lapsi on neljä, alkaa olla jo myöhäistä tehdä suurempia korjausliikkeitä.

ISH:

Petersonin mukaan lapset pitää kasvattaa niin, että he osaavat toimia jotenkin sosiaalisissa tilanteissa. Aivan järkevää. Puheissa ja tarinoissa piilee kuitenkin kova eetos: jo päiväkodin pihalla elämä on kamppailua. Jotkut lapset joutuvat kiusatuiksi jo pienestä pitäen, ja se on usein heidän oma syynsä (tai vanhempien, jotka eivät ole osanneet kasvattaa lastaan kunnolla).

Peterson huomauttaa, että nykyään ollaan huolissaan jopa “adultismista”. Se on sosiaalitieteellinen käsite, jolla kuvataan aikuisten valtaa lapsiin nähden. Yleisö nauraa. ”Te nauratte! Tämä ei kuitenkaan ole vitsi, tällainen termi on ihan oikeasti keksitty!” Peterson ei perustele, miksi ja miten käsite muka näkyy nykyihmisten kasvatusmetodeissa. Se on hänelle vain yksi esimerkki postmodernin aikamme älyttömistä ismeistä, jotka kiistävät todellisuuden perusluonteen.

Peterson vastustaa myös ajatusta lasten luovuudesta. “On turha kuvitella, että juuri sinun lapsesi olisi joku Einstein.” Peterson puhuu tutkimuksista, joiden mukaan luovat ihmiset ovat ylipäätään äärimmäisen harvinaisia. Hänen mukaansa monen elämä menee pieleen siksi, että vanhemmat uskottelevat lapsilleen, että nämä ovat erityislahjakkaita lumihiutaleita. Tottakai itsensä toteuttamisen palvonta ja luovuushype on ongelmallista, mutta tässäkin kohtaa syyttäisin enemmän – anteeksi taas – uusliberalismia kuin lässyjä vanhempia.

Ehkä uusliberalismia Petersoninkin lopulta kritisoi? Hänen mukaansa ihmiset voivat löytää merkityksellisyyden tavallisesta elämästä tylsine töineen ja rutiineineen. Hauskaa ei tarvitse olla. Työn arvokkuus syntyy vastuusta.

Peterson väittää puhuvansa ”totuuksista, joita ei ole kiva myöntää”, mutta nämä totuudet ovat totta jossain hänen omassa kuvitteellisessa ikiaikaisessa ihannemaailmassaan. Hän sivuuttaa täysin työelämän rakennemuutokset, epätyypilliset työsuhteet ja esimerkiksi automatisaation vaikutuksen. Mutta tällainen puhe olisi hänestä vain kulttuurimarxistista hapatusta.

PT:

Tässä vaiheessa Peterson pääsee myös mainitsemaan, että sukupuolten välillä on suuria eroja. ”It’s true, sorry.” Hän ei kuitenkaan jatka ajatusta sen pidemmälle.

Sen sijaan Peterson puhuu pitkään siitä, miten tietynlaiset hierarkiat syntyvät luonnollisesti nisäkkäiden tavasta toimia maailmassa. Hän mainitsee sekä simpanssit että rotat. Hetken ajan hän puhuu rotista yksinkertaisina olentoina, mutta muistuttaa sitten, että rotatkin ovat hyvin monimutkaisia olentoja, joita ”ei ole helppo rakentaa”.

Rottien ja simpanssien avulla Peterson argumentoi, että tietynlaiset hierarkiat, etiikka ja yhteistyö syntyvät luonnollisesti. Ei ole kannattavaa olla kusipää, ellet sitten ole poikkeusyksilö? Onko tämä nyt sitten sosiaalidarwinismia vai evoluutiopsykologiaa? En osaa vastata, mutta vähän epäselväksi jää, miten mikään tästä liittyy ihmisten tapaan toimia.

On mitä todennäköisimmin totta, että tietyt tavat toimia maailmassa ovat yhteisiä kaikille nisäkkäille, mutta mitä tästä pitäisi päätellä? Eikö ihmisyhteiskuntien hienous ole juuri siinä, että voimme ainakin yrittää toimia biologisesti ”määrättyjä” toimintatapoja vastaan? Että voimme sanoa Humen giljotiinin tapaan, ettei eettisiä toimintatapoja voi johtaa siitä, miten asiat ovat (kirjoitin ensin, että siat…)?

Minulle jäi hyvin epäselväksi, miten simpanssit ja rotat liittyvät lasten kasvattamiseen, mutta myönnän, että Peterson osasi puhua kummastakin melko karismaattisesti. Vaikka omasta mielestäni puhuttiin asian vierestä, se ei suuremmin haitannut. Jotain jännittävää karismaa tässä vihaiselta näyttävässä kanadalaisessa akateemikossa on!

ISH: 

Rakastan nojatuolipopfilosofeja, jotka osaavat spleinata hyvin, mutta Petersonin karismassa on jotain karmivaa. Hänen olemuksensa on akateemisen puiseva, mutta piilevän jyrkällä tavalla aggressiivinen. Harvoin annosteltu huumori naurattaa, mutta se on aina deterministisen julmaa. Petersonin voi helposti kuvitella jakelemassa kohteliaasti tuomiota, josta ei voi neuvotella, koska “näin ne asiat nyt vain menee”.

Tuijotan, kuinka hän hypistelee imaginäärisiä liituja ja ilmaa sormillaan. On hämmästyttävää, että hän jaksaa puhua tyhjällä lavalla, välillä vain vesihörpyn ottaen, lähes kaksi tuntia yhtä soittoa.

PT:

Kyllä, Petersonin habituksessa on jonkinlaista piilevää vihaisuutta. Pakko silti antaa arvostusta sille, että esitelmä pysyy kaikista sivujuonteista huolimatta jotenkin kasassa! Mutta yhtään esiintymistä osaava, akateemisesti menestynyt ihminen pystyy tähän myös Suomessa. Sanonpa vaan: Esa Saarinen.

Peterson sanoo itsekin, että nyt seuraa ”couple of side stories”. Ja jos luentoa edeltänyttä Rubinia oli uskominen, Peterson puhuu joka ilta vähän eri tavalla. Uskon! Sivutarinoita riittää aina.

ISH:

Peterson halveksuu postmodernismia. Väitän, että hänen oma ajattelunsa on postmodernia siinä mielessä, että hän rakentaa oman totuutensa mielivaltaisesti valitsemistaan palikoista. On postmodernia, että Petersonin kaltainen tyyppi menestyy Youtuben algoritmeissa. On kuvaavaa, että Peterson on tullut tunnetuksi internetin kautta ja on ilmeisen tarkka siitä, että haastattelut ja puheenvuorot leviävät sosiaalisessa mediassa. Luennoillaan ja teksteissään hän ei kuitenkaan lainkaan puhu internetistä tai teknologiasta.

PT:

Petersonilla on ainakin Youtubessa tapana puhua “postmodernista uusmarxismista”, mutta Helsingin luennolla tätä nimenomaista ranttausta ei kuulla lainkaan. Yhden kerran hän onnistuu kuitenkin yhdistämään “postmodernistit” ja “marxilaiset”. Tämän Peterson kuitenkin vain heittää ilmaan jatkamatta ajatusta lainkaan. Ihan kuin “marxistien” maininta olisi jokin läppä, jonka Peterson haluaa toistaa uudelleen ja uudelleen, sillä ketkä muut kuin äärioikeistolaiset sekopäät edes puhuvat nykyisin marxilaisista?

Ja miten postmodernismi ja marxismi oikein yhdistyvät toisiinsa? Jos postmodernismissa on jotain eri aloille lähes yhteistä, se on “suurien tarinoiden” kritiikki ja dekonstruktio. Marxismissa sen sijaan on yksi valtavan suuri tarina: että politiikan perusta on talous ja sen järjestäminen, ja että olemme matkalla kohti historian loppua, jossa elämme lopulta kommunismissa.

Olen hetken postmodernisti: kerrassaan naurettava tarina.

Petersonin suuri ongelma postmodernismin kanssa näyttää luennon perusteella olevan, että se tekee maailmasta loputtoman määrän tulkintoja kertomatta lainkaan, mikä tulkinnoista on oikea tai ainakin lähellä totuutta. Tämän jälkeen kaikesta tulee kysymys vallankäytöstä, ja tätä kautta Peterson saa yhdistettyä koko jutun uusmarxismiin.

Mutta missä määrin tämä on totuudenmukainen väite “postmodernismista”, jos koko ismistä voidaan edes puhua yhtenä klönttinä?

Kysymys siitä, mitä maailmasta ylipäätään voidaan tietää ja mitä tieto edes on, on filosofian tärkeimpiä ja pitkäikäisimpiä ongelmia. Platonille tieto oli “hyvin perusteltu tosi uskomus”, kunnes sekään määritelmä ei kelvannut ja Theaitetos-dialogi päättyi umpikujaan.

VAIKEAA! Todella vaikeaa! Peterson voisi muistuttaa fanejaan tästä vaikeudesta, eikä yrittää siirtää keskustelua johonkin hämärään evoluutiosta syntyvään totuuskäsitykseen, jos nyt lainkaan ymmärsin luentoa oikein.

Evoluutio on erittäin huono tapa argumentoida totuudesta, kun evoluutio on kuitenkin luonut ihmiset kaikkine harhoineen ja uskomuksineen. Arkijärki ei ole lainkaan järkevä!

PT:

Kaikkien Petersonin sivutarinoiden, anekdoottien ja marxistiläppien taustalla on minusta vain muutama perusajatus, ja ehkä juuri siksi luento toimii niin kuin toimii.

Kuten lämmittelijä Rubin (vai sitä edeltänyt nauha?) sanoi, Petersonin 12 sääntöä ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Se paistaa selvästi läpi. Elämä on kärsimystä, mutta samalla se on seikkailu. Tee sillä jotain järkevää! Aloita vaikka laittamalla oma huoneesi järjestykseen. Siinä se. Eikä sillä, sen päälle saa rakennettua miljoona tarinaa. Ja sen Peterson omalla tavallaan osaa.

Mutta onhan tässä myös ironiaa: Peterson mainitsee puheessaan naisen (nimeä en saanut muistiin), joka käytti “paljon sanoja”, ja nuo sanat olivat kuin suuri virta, eikä sanoissa ollut juuri johdonmukaisuutta.

Ei ole tässä luennossakaan.

ISH:

Petersonissa vetoaa ihmisiin hänen fatalistinen elämänkäsityksensä. Fanit nauttivat, kun Peterson rikkoo osin itse keksimiään “nykykulttuurin tabuja”. Hän väittää semi-buddhalais-kristillis-nietzscheläisesti, että elämä on täynnä kärsimystä, kipua ja menetyksiä. Tuska pitää vain hyväksyä osaksi elämää. Carl Jungin sanoin, ”jotta puu voisi kurkottaa taivaisiin, sen juurten täytyy ulottua syvälle helvettiin”.  

Peterson sanoo luennolla, että “Yritättekö tavoitella onnellisuutta? Hah, good luck with that!”. Onnellisuuden sijaan Petersonin self help lupaa elämää täynnä tarkoitusta ja merkityksiä. Viesti on voimakas ja tuntuu varmasti monen älykkään, vähän kyynisyyteen taipuvaisen ihmisen mielestä positiivisen self-helpin aikana todelliselta, “no bullshitiltä”.

Väitteet elämän traagisuudesta viehättävät minuakin. Olen aina lukenut mieluummin eksistentiaalifilosofeja kuin amerikkalaisia self help -oppaita. No, Nietzsche ja muut synkistelyfilosofit olivat myös fasisti-intellektuellien suurimpia innoittajia!

Ei pidä unohtaa, että synkkä ihmiskäsitys yhdistettynä mystiikkaan oli keskeistä “fasistiälykköjen” ajattelussa maailmansotien välisessä Euroopassa. 30-luvulla he halusivat palauttaa ”traagisuuden ja myyttisen elämänvoiman” kunniaan vastavetona ”vallitsevalle, rappeutuneelle ideologialle”. Epäjohdonmukaiset fundamentalistiset mielipiteet verhottiin järkeen ja tosiasioihin.

Peterson pohjustaa älyttömiä väitteitään biologialla, psykologialla, omalla kokemuksellaan ja ja myyteillä. Vastaan on vaikea väitellä järkevästi, kun hän vastaa, ettei hänen sanomisiaan ihan kirjaimellisesti pidä tulkita, kun kyse on kollektiivisessa piilotajunnassa elävistä arkkityypeistä ja kertomuksista. Hänen ajattelussaan karmaisee akateemisuuden ja irrationaalisen kohtalokkuuden yhdistelmä. Samaan aikaan kun 12 Rules on self help -kirja, se on eräänlainen uskonnollinen teksti.

PT:

Kyllä, olen jonkin aikaa pohtinut, että 12 Rules on vähän niin kuin kymmenen käskyä mutta moderniin aikaan tuotuna: pidä huolta itsestäsi, pidä puolesi, hanki ystäviä, älä vertaa itseäsi muihin vaan menneeseen itseesi, välitä lapsistasi, laita huoneesi kuntoon, etsi tehtävää elämälläsi, kerro totuus, kuuntele ihmisiä, ole tarkka puheissasi ja sanoissasi ja muista myös silittää koiria.

ISH: 

Q&A-osio oli luentoa paljon mielenkiintoisempi, kun kaikki ei ollut täysin Petersonin omissa hyppysissä. Yleisökysymyksenä kysyttiin muun muassa Petersonin kantaa psykedeelitutkimuksen uuteen aaltoon. Asioistaan varma ukko näytti ällikällä lyödyltä, mutta juttua riitti: “I mean LSD….What the hell…What the hell is that! DMT….What the hell…” 

PT:

Psykedeeliosuus oli erinomainen! Petersonin selitys lähtee nopeasti aivan omille teilleen eikä koske enää varsinaista kysymystä lainkaan. Hän pääsi muun muassa kertomaan, että oli Harvardissa samassa pestissä, jossa Timothy Leary oli aikoinaan ollut. “I mean, God only knows about psychedelics!”

Psykedeeleistä puhuessaan Peterson pääsi myös mielestäni ensimmäisen ja ainoan kerran mainitsemaan Carl Jungin nimeltä koko iltana. “Beware of unearned wisdom”, Peterson lainaa Jungia.

ISH: 

Minusta Petersonin vastaus itse asiassa liittyi kysymykseen koko ajan, vaikka innostuneena poukkoilikin. Hänen pointtinsa on se, että psykedeelit ylittävät hänen käsityskykynsä, eikä niitä ole tutkittu vielä tarpeeksi. Hän huomauttaa, että psykedeelien käyttö on monessa kulttuurissa liittynyt uskonnollisiin rituaaleihin. Petersonin mukaan psykedeeliset huumeet ovat hirmuinen keksintö, jolla on potentiaalia mielenterveysongelmien hoitoon, mutta joka voi siitä huolimatta olla vaaraksi paitsi käyttäjilleen, myös koko ihmiskunnalle. “Rakkauden kesäkin muuttui aikanaan Hell’s Angelsin kammottavaksi talveksi.”

Aloin miettiä, onko Peterson itse käyttänyt paljon psykedeelejä? Toivon, ettei hänen koko “juttunsa” perustu LSD:n lietsomaan suuruudenhulluuskohtaukseen, jonka vallassa hän on päättänyt, että “Nyt lopetan nämä yliopisto- ja psykologihommat ja alan guruksi! Alan terapoida koko maailmaa ja luennoida konservatiivista maailmankuvaa internetin avulla kaikille!”

Learyn egomaaninen guruilu keitti aikanaan hyvin yli, mutta hän ei sentään yrittänyt tuputtaa mitään selkeää filosofiaa. Petersonista tekee potentiaalisesti vaarallisen se, että hän on jo suuren yleisön spirituaalinen kompassi ja monet ovat hänen karismansa lumoissa. Eikä naisilla ja seksuaalivähemmistöillä hänen ajattelussaan ole oikeutta täysvaltaiseen ihmisyyteen. Se nyt vain on kryptofasistista, vaikka miten päin kääntäisi.

Peterson mainitsi luennolla, että hänen faninsa ovat tulleet itkien kertomaan, kuinka tämä “pelasti elämän ja auttoi elämän kuntoon laittamisessa ja laatukumppanin löytämisessä”. En nähnyt Kulttuuritalolla kyyneleitä tai suurta hurmosta, mutta intoutunut tunnelma siellä vallitsi.

PT:

Peterson sai lopuksi standing ovationin! Jos ei muuta niin hienosti hän on itsensä brändännyt: psykologiaa, myyttejä ja melkein banaalin ilmiselviä elämänohjeita keski-ikäiseltä kanadalaiselta professorilta parin tunnin ajan, hinta vain useita kymmeniä euroja. Helsingin yliopisto, rahahuolenne on ratkaistu, kun vain otatte mallia!

Aivan lopuksi Petersonista löytyi myös annos leikkisyyttä: hän lähti hetkeksi tanssimaan valssia Rubinin kanssa. Yleisö oli ihastuksissaan.

ISH:

Homososiaalinen bromance. Tuli ikävä Slavoj Žižekiä.

Kuka: Teemu Tanner

Ikä: 33

Asuu: Kruununhaassa Helsingissä

Tekee: Taidetta ja musiikkia laskentatavasta riippuen kuudessa tai seitsemässä bändissä (mm. Kynnet, Teksti-TV 666 ja Hopeajärvi). Esiintyy sohvaperunoissa. Työskentelee koulunkäynnin ohjaajana Pakilassa.

Sinulla on hirveän monta yhtyettä. Kuinka monessa bändissä voisit maksimissaan soittaa samaan aikaan?

Ehkä pyrin koko ajan maksimia kohti. Minulle on luonteva toimintatapa tehdä montaa projektia samaan aikaan. Yli kymmenen voisi olla rajoilla, ettei enää mitään järkeä.

Kenen elävän tai kuolleen muusikon kanssa perustaisit superbändin?

Tom Waitsin ja edesmenneen Mark Sandmanin kanssa, joka soitti Morphine-bändissä kaksikielistä bassoa. Improvisaatiota ja raskaita, tummia sävyjä. Treeniksellä olisi paksut kangasverhot, lattialla lojuisi soittimia ja miksei välillä ihmisiäkin.

Naiset vai kalja?

Naiset. Ilman naisia miehet vaan uikuttaisivat ja joisivat kaljaa tuolla jossain katukivetyksellä vailla päämäärää. Ilman kaljaa voisi elää, elämästä vain hioutuisi terävät kulmat pois ja olisi vähän tylsempää.

Mikä on suosikkibändipaitasi?

Minulla on noin kymmenen Seksihullujen paitaa. Ja Seksihullut-tyynyliina.

Oletko ikinä harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

Hyi, en ikinä, millainen sairas ihminen tekisi sellaista? Jos on läheisesti jonkun ihmisen kanssa, niin on parempi muutenkin, ettei mitään musiikkia ollenkaan. Musiikista tulisi vaan outo fiilis, että missäs ne kamerat on.

Teet DJ-keikkoja Tavastian Lauantaidiskossa. Millaisesta musiikista nuoriso tykkää?

Aika erikoisesta musiikista. Festareiltakin ”rock” on häviämässä. Tämä on kuitenkin tosiasia, johon pitää sopeutua. En halua olla se tyyppi, joka valittaa, että missä oikeat soittimet. Lauantaidiskossa soitetaan Aki Pohjankyrön kanssa mitä halutaan, ja nuoret on diggailleet meidän valinnoista.

Nuorempi vai vanhempi?

Vanhempana elämä on rennompaa.

Mikä on maailman paras eläinvideo?

Video, jossa sika herää siihen, että sen kärsän eteen laitetaan suklaakeksi. Sika hitaasti reagoi, syö keksin ja käy takaisin nukkumaan.

Millainen olisi unelmiesi reality-sarja?

Siinä olisi mahtavia persoonia jossain saarella tai talossa, koko ajan pienessä kännissä. Sitten niille annettaisiin erilaisia tehtäviä, kuten vaikka pommin purkaminen.

Mikä on paras TV-sarja koskaan?

Rokkarille Morsian. Siinä Poisonin Brett Michaels, maailman pahin kehäraakkirokkari, tulee jostain katkaisusta etsimään itselleen vaimoa ja pistää naiset pelaamaan lätkää bikineissä ja sitten kehuu jokaista erikseen.

Suomi on nousussa.

Ei pidä paikkaansa. Aika moni voi täällä huonosti ja ihmisillä on paljon ongelmia.

Tuletko kulttuurikodista?

Vanhempani ovat opettajia ja veivät meitä lapsia taidenäyttelyihin ja teatteriin, joten kai voisin sanoa, että olen.

Taide syntyy kärsimyksestä.

Ei pidä paikkaansa. Taide voi syntyä mistä tahansa tunteesta. Tykkään tosin Sarah Kanen näytelmistä, ja ne ovat syntyneet tosi synkästä elämästä.

Mitä näet logossa?

Fallosmaisen kuvion. Y-kirjaimen. Ja on siinä sydänkin.

Kirjailija Chris Kraus on harmaana marraskuun päivänä viettänyt viikon keskellä varsinaissuomalaista maaseutua.

”Täällä tulee olemaan aavemaista jouluna”, Kraus sanoo ja nauraa, kun tapaamme hänen asuntonsa pihalla. Ei paikalla nytkään vilkasta ole. Kun ajamme pihaan, Krausin asunto on pihapiirin ainoa rakennus, jonka ikkunassa on valo.

Olemme Mynämäellä, kolmisenkymmentä kilometriä Turusta luoteeseen. Siellä sijaitsee Koneen Säätiön omistama Saaren kartanon taiteilijaresidenssi, jossa Kraus viipyy jouluun asti.

Kraus on yhdysvaltalainen, lapsuutensa Uudessa-Seelannissa viettänyt ja New Yorkissa ja Los Angelesissa pitkään asunut kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1997 julkaistusta esikoisromaanistaan I Love Dick.

Kirjassa Chris Kraus kertoo tarinan Chris Kraus -nimisestä naisesta, joka ihastuu Dick-nimiseen kulttuurintutkijaan ja alkaa miehensä Sylvère Lotringerin kanssa kirjoittaa pakkomielteisen ihastuksen tilassa kirjeitä Dickille. Kirjeet alkavat elää omaa elämäänsä. Niistä kasvaa kaunokirjallisia esseitä, jotka käsittelevät kulttuurintutkimusta, Krausin epäonnistunutta uraa elokuvantekijänä, seksiä ja pakkomielteitä, rahaa, valtaa, miehiä ja naisia –  ja taidetta.

Krausin teksti on yhdistelmä tylyä arjen sosiologiaa, villiä esseistiikkaa, jossa teoria törmää arkielämään sekä huimaa assosiointia ja kielenkäyttöä. Suurin kohu kirjan ympärille nousi aikanaan – ihan odotetusti – siitä, että myös todellisuudessa oli olemassa pariskunta Chris Kraus (epäonnistunut elokuvantekijä ja taidehengaaja) ja Sylvère Lotringer (menestynyt kulttuuriteoreetikko ja kriitikko), jotka olivat hyvin samanlaiset kuin kirjan samannimiset hahmot. Myös tosielämän Dick oli olemassa, ja hän oli kirjan ilmestyttyä hyvin, hyvin vihainen. Kraus ja Lotringer ovat sittemmin eronneet, mutta pyörittävät edelleen yhdessä Semiotext(e)-kustantamoa.

Monet pitivät teosta sen ilmestyttyä pelkkänä paljasteluna, ehkä opportunismina. Valtavirtaan Kraus nousi, kun kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2006 ja kun se myöhemmin 2010-luvulla käännettiin useille eri kielille.

Kirjasta tuli some-ilmiö, ja tiedostavat millenniaalit poseerasivat raflaavalla nimellä varustetun kirjan kanssa Instagram-kuvissa. Viime vuonna kirjaan perustuva tv-sarja näki päivänvalon.

Jo 20 vuotta vanha teos työllistää Krausia edelleen, vaikka hän on sen jälkeen julkaissut kolme romaania ja esseekokoelmia.

”Kirjoitin I Love Dickin niin kauan sitten… En haluaisi jumittua siihen. Arvostan tietenkin sitä, että ihmiset lukevat kirjaa ja se on koskettanut monia, varsinkin nyt kun sitä luetaan ympäri maailmaa”, Kraus sanoo.

“Teen parhaani auttaakseni kirjaa, mutta olen itse kiinnostunut muista asioista. Eikä kirja oikeastaan enää tarvitse minua. Suhdettani kirjaan voisi kuvata hyvin sujuneena erona.”

Lokakuun lopulla tupa on täynnä helsinkiläisessä taidetila Publicsissa. Olemme kuuntelemassa Krausin luentoa, joka käsittelee hänen uusinta kirjaansa Social Practices. Esillä on myös Krausin elokuvia, juuri niitä ”epäonnistuneen elokuvantekijän” tuotoksia, joista on tullut osa Krausin elämän ja kirjojen mytologiaa.

Luento käsittelee niin sanottua sosiaalista taidetta eli nykytaidetta, jonka tavoitteena ei ole tuottaa taideobjekteja vaan sosiaalista muutosta ja kanssakäyntiä. Miksi taiteilijat eivät enää tee maalauksia ja veistoksia vaan yhteisötaidetta? Miksi he pitävät luentoja, tekevät performansseja tai muuttavat maalle ja perustavat ekokyliä? Muun muassa näitä kysymyksiä Kraus on pohtinut.

Marraskuussa istumme Krausin kanssa keittiössä ja ulkona avautuu sumuinen peltomaisema. Miten tähän on päädytty?

”Näin ilmoituksen residenssihausta Facebook-fiidissäni. Mietin, no, pidän pohjoisesta, en ole koskaan ollut Suomessa, taidan hakea. En tuntenut ketään, joka olisi käynyt täällä, ja olin vähän šokissa, kun sain paikan”, Kraus selittää.

Kerron Krausille, miten hauskaa mielestäni on, että hän kertoi luennollaan nykytrendistä, jossa taiteilijat siirtyvät yhä enemmän suurkaupungeista pikkupaikkakunnille. Nyt New Yorkin ja Los Angelesin cooleihin taidepiireihin liitetty Kraus on Suomen maaseudulla. Mikä sai Krausin kirjoittamaan näistä aiheista?

”En ikinä aktiivisesti etsi aiheita, joista kirjoittaa. Asiat sattuvat tielleni”, Kraus sanoo.

Hän kertoo projekti-ideasta nimeltä Kelly Lake Store, joka syntyi vuosia sitten. Tuolloin Krausilla oli tapana käydä Kelly Laken alueella Wisconsinissa pyöräilemässä kumppaninsa kanssa.

“Pysähdyimme seudun ainoassa kyläkaupassa Kelly Lake Storessa ostamassa juotavaa. Kun kauppa meni nurin, sain hullun idean hakea Guggenheim-säätiöltä rahoitusta projektiin. Ajatuksena oli, että vanhasta kaupasta ei tehtäisi galleriaa tai työtilaa, vaan hankkeessa rahoitettaisiin kaupan toimintaa. Kaupanpitäjä voisi toki olla taiteilija.”

Kraus uskoi, että projekti oli hyvä. Hän oli valmis itse sitoutumaan hankkeeseen. Vastaus oli kuitenkin nuiva: hakemus ei menisi arvioitavaksi, sillä se ei vastannut arviointikriteerejä.

“Samoihin aikoihin minut oli kutsuttu Kalifornian yliopistoon tutustumaan taideopiskelijoiden työskentelyyn. Olin yllättynyt, kun juuri kukaan opiskelijoista ei tehnyt perinteistä taidetta, esineitä, videoita tai installaatioita. He tuutoroivat, tekivät käännöksiä, pitivät dj-keikkoja, kirjoittivat, järjestivät tapahtumia. Aloin miettiä, miksi kukaan menisi taidekouluun tekemään näitä asioita.”

Kraus uskoo, että näille asioille ei yksinkertaisesti ole enää paikkaa ja arvoa nykymaailmassa, ainakaan Yhdysvalloissa. Siksi taiteilijat ovat alkaneet tarttua niihin. Onko taidemaailma ainoa paikka, joka sallii tällaisen toiminnan ilman tulospaineita?

”Niin, taidemaailmaan tuotuna nämä asiat voidaan ottaa uudella tavalla vakavasti. Ihmiset ehkä ajattelevat, että tässä on intellektuaalisia motivaatioita ja ideoita, jotka ovat arvokkaita. Taiteilija Thomas Gokey perusti (New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan) Syracusen kaupunkiin kirjaston pihalle yhteisöpuutarhan The Library Farm. Siellä  ihmiset pystyivät lainaamaan kasveja ja vuokraamaan palstoja kuin kirjaston kirjoja. Ympäri maatahan on siirtolapuutarhoja, ei siinä ole mitään ihmeellistä! Gokey pyrki luomaan hankkeessaan kuitenkin utooppisen yhteisöllisyyden mallin ja teorian. Siinä oli jotain erityistä.”

Sosiaalista tai yhteisöllistä taidetta arvostellaan toisinaan siitä, että niissä taiteilija toteuttaa omaa etuaan. Suurkaupungista tuleva taiteilija toteuttaa aluetta elävöittävän projektin, mutta siitä ei jää muuta pysyvää jälkeä kuin merkintä taiteilijan ansioluetteloon.

”Sehän on ällöttävää, että keskuksista tulee ihmisiä ’aktivoimaan jotain takapajuisia läpiä’ ja sitten he lähtevät. Taiteilijan tulisi olla aina sitoutunut paikkaan ja itse olla osa yhteisöä, jossa hän toimii. Marcel Proust on kirjoittanut, että ’pyyteettömyys ilman pientä oman edun tavoittelua on aina steriiliä’ ”, Kraus sanoo ja nauraa.

Krausin matkat pikkukyliin eivät ole aina ihan sattumaa. Opetus- ja kirjoitustyön lisäksi hän on pitkään elättänyt itsensä osittain vuokranantajana ja omistaa ympäri Yhdysvaltoja kiinteistöjä, joita hän kunnostaa. Muutama tunti työpäivistä kuluu kiinteistöhuollon parissa.

”Oikeastaan kiinteistöhommat ja taidetyöt harvoin sekoittuvat. Pidän asiat aika erillään elämässäni, kiinteistöjutut ovat minulle erillinen päivätyö. Minulla on kaksi työntekijää Albuquerquessa, jotka toimivat apunani. Olemme päivittäin yhteydessä.”

”Minulla ei ole miltään alalta maisteria. Tiedän, etten ikinä saa virkaa yliopistosta. Olen joskus jossain vierailevana luennoitsijana, mutta se siitä. Kyllä minulle maksetaan, mutta en voisi elää sillä työllä.”

Kraus kertoo joutuneensa päättämään kauan sitten, tähtäisikö akateemiselle uralle vai keksisikö jotain muuta. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

“En voisi ikinä kirjoittaa kirjojani ja olla samaan aikaan vaikka toimittaja. Minulle on ystäviä, jotka työskentelevät näin, mutta se on tajuttoman rankkaa. Mitä vaihtoehtoja tällaisen lisäksi minulle jäisi? Kiinteistönhoitajan ammatti on siitä hyvä, että se on perinteisesti ollut työ, jota voi tehdä kuka tahansa: et tarvitse tutkintoa, arkijärki riittää pitkälle.”

Iso osa Krausin kirjojen viehätystä on, miten suoraan niissä käsitellään taloudellisia ja sosiaalisia valtasuhteita, erityisesti taidemaailmassa. Ajatteleeko hän olevansa rohkea?

”Ennen kuin tapasin entisen mieheni Sylvèren, elin parikymppisenä New Yorkissa. Kun lähestyin kolmeakymmentä, ymmärsin, että en pärjää rahallisesti: tein kamalia silpputöitä, ura ei lähtenyt käyntiin, minulla ei ollut terveysvakuutusta, hampaani olivat huonossa kunnossa, elin köyhyysrajan alapuolella. Mietin näin: joko menet opiskelemaan lakia tai lähdet takaisin Uuteen-Seelantiin.”

Kraus asetti itselleen kaksi vaihtoehtoa: olisi joko mentävä opiskelemaan lakia tai lähdettävä takaisin Uuteen-Seelantiin. Mutta sitten hän tapasi Sylvèren.

“Sain lisäaikaa. Elin hänen tuellaan ja pystyin vielä tekemään elokuviani. Aloin kuitenkin kolmikymppisenä nähdä, miten tutut alkoivat kadota kartalta. Joku menestyi, toiset antoivat periksi, joillekin kävi oikeasti huonosti. Monet palasivat kotikaupunkeihinsa. Monista tuli terapeutteja”, Kraus sanoo ja nauraa.

“He eivät vain voineet enää elää niin prekaaria elämää. Oli radikaalia nähdä, miten jotkut eivät selvinneet ja millä keinoin toiset sitten taas menestyivät. Siinä hetkessä ymmärsin, mistä kaikessa oli kyse. Kun aloin kirjoittaa I Love Dickiä, olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Ystäviäni alkoi kuolla köyhyydessä. Halusin myös kirjoittaa omista epäonnistumisistani. Päätin, että kaikki mikä vaikutti asioihin kulisseissa, piti tuoda esille.”

Nykypäivänä ihmiset tuntuvat samastuvan siihen, miten suoraan I Love Dickissä puhutaan epäonnistumisesta.

”Kaikilla on nykyään niin kovat paineet pärjätä. Minun sukupolveni ajatteli, että työpaikka on se, mitä vastaan kapinoidaan, koska niistä ei ollut puutetta. Nykyään juttu on päinvastoin.”

Kraus on elämänsä aikana yrittänyt, onnistunut, epäonnistunut ja aina tehnyt paljon: luonut elokuvia ja kirjoja, pyörittänyt kustantamo Semiotext(e)ä, ajanut ympäri Yhdysvaltoja huoltamassa kiinteistöjä. Olisiko hän nuorena osannut kuvitella tai haluta tällaista uraa?

”En ole koskaan ollut hyvä suunnittelemaan pitkällä tähtäimellä. Olen kyllä aina ollut kunnianhimoinen. Kun aloin kirjoittaa, halusin tehdä hyvän kirjan ja olin tyytyväinen, jos parisataa fiksua ihmistä New Yorkissa lukisi sen. En koskaan kuvitellut, että liikkuisin maailmalla puhumassa tai että ihmiset kiinnostuisivat töistäni laajemmin.”

Onko sitten kirjan huomiota herättänyt suorasukainen kuvaus naisen pakkomielteisestä ihastuksesta ja himosta enää hätkähdyttävää? Miten vastaanotto on muuttunut?

Ehkä tarinat naisista ovat lisääntyneet ja niitä on enemmän. Toisaalta myös media ja yleisö ovat muuttuneet, samoin kuin ajatukset yksityisyydestä ja jakamisesta. Nuoret, avoimuuteen tottuneet ihmiset lukevat varmasti kirjaa eri tavoin.

”En ikinä itse ottanut kirjan tarinaa niin vakavasti kuin muut. Pidin tarinaa aina liioiteltuna romanttisena komediana avantgarde-yleisölle, muut ottivat sen totuutena. Toki tarina on parhaimmillaan sekä hauska että vakavasti otettava, mutta en minä ollut ikinä niin kovin vakavissani.”

Ihmiset usein kiinnittävät huomiota Krausin teosten omakohtaisuuteen, mutta hän itse ei pidä autofiktio-sanasta. Kaikissa Krausin kaunokirjallisissa teoksissa hahmojen taustalla kuvataan tarkasti historiallisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia: Bush nuoremman hallinnon aikaa, Neuvostoliiton hajoamista ja niin edelleen.

”Kaikkien kirjojeni todellinen aihe on usein se, minkä ihmiset ajattelevat olevan ’taustaa’. Torporissa se oli erityinen ajanjakso MTV-ajan jälkeen mutta ennen globaalia internetiä 1990-luvun alussa, samaan aikaan kun rautaesirippu rakoili. Summer of Hate -kirjassa oikea aihe oli Bushin hallinto ja amerikkalainen vankilajärjestelmä. Näistä asioista kirjoittaminen ei ole kontekstualisointia; ne asiat ovat se, mikä minua kiinnostaa. Koska kyseessä on romaani, tarinaa kuljetetaan hahmojen avulla. Silti ne hahmot eivät ole jutun pointti”, Kraus kuvailee.

“Teoksistani puhutaan henkilökohtaisina ja intiimeinä – toisin sanoen ei oikeana kirjallisuutena. Ajattelen tarinoita kuin luentona, jossa käytän esimerkkejä elämästä. En minä ajattele sitä paljasteluna.”

Kohuista huolimatta Kraus on edelleen suosittu kirjailija taidepiireissä. Viihtyykö hän itse taidemaailmassa?

Kraus nauraa kysymykselle.

”Minulle oli helppoa olla ’taidepiirien kirjailija’, koska en välittänyt niistä piireistä! Välitän taidemaailmasta vähemmän kuin kirjallisuudesta, josta minä oikeasti, todella, todella välitän. Se vie paineita pois kirjoittajana. Ymmärrän taidetta kuitenkin paremmin kuin ennen, en minä nuorena tajunnut kuvataiteesta mitään, not a fucking thing. Ja suhtauduin taiteeseen todella kyynisesti. Olen nykyään paljon vähemmän kyyninen.”

Juttelemme vielä siitä, mitä Kraus on työstämässä täällä peltojen keskellä.

”Olen kirjoittamassa pitkää esseetä valokuvaaja Reynaldo Riverasta. Hän oli rakas ystäväni ja itseoppinut valokuvaaja, meksikolaisen maalaisperheen poika.”

Katselemme läppäriltä Riveran valokuvia 80-luvun Los Angelesin latino-drag-klubeilta. Suuri osa ihmisistä, joiden kuvia katselemme, kuoli aids-epidemiassa. Mustavalkokuvat ovat täynnä iloa, välähdyksiä kadonneesta ajasta ja gentrifikaation poispyyhkimistä paikoista.

Koneen Säätiön residenssissä ei vaikuta syntyvän uutta autofiktiivistä romaania, jossa liikutaan suomalaisilla pelloilla.

Tai eihän sitä ikinä tiedä. Langattoman verkon puute on Krausin mukaan tehnyt hyvää työskentelylle.

”Olen saanut valtavasti aikaan täällä.”

Ulkona on tullut keskustelumme aikana pimeää, säkkipimeää.

Pelottaako sinua olla yksin täällä pimeillä syrjäkylillä, kysyn kirjailijalta, kun otamme ulkona pimeässä vielä muutaman kuvan juttua varten.

“Ei”, Kraus vastaa napakasti. Hän vaikuttaa todella pelottomalta ihmiseltä, niin sanotusti zero fucks given.

Lähdemme Krausin pyynnöstä käymään vielä reippaan kymmenen kilometrin päässä olevassa Mynämäen K-marketissa. Kartanolta menee vain kerran viikossa auto kylille, ja Kraus on jo hukannut mahdollisuuden kyytiin tällä viikolla.

Juttelemme ajomatkalla bändeistä, maaseudun köyhtymisestä ja Sonic Youthista (Krausin vanha tuttu, bändin basisti-kitaristi-laulaja Kim Gordon on muuttanut Losiin ja hänellä on surffaripoikaystävä). Kerromme, että näimme neljä isoa hirveä matkalla kartanolle (“that’s amazing!”).

Odottelemme Krausia Mynämäki Cityn pimeässä illassa hänen tehdessään ostoksiaan. Kirkonkylällä ei ääniä kuulu.

Chris Kraus pitää yleisöluennon maanantaina 26.11. Helsingissä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7) kirjastaan “Summer of Hate”. Tilaisuuteen on ennakkoilmoittauminen.

I Love Dick -sarja on katsottavissa Amazon Prime -palvelun kautta.